Julkaisemme tällä palstalla laaja-alaisesti turvallisuuspolitiikkaa käsitteleviä keskustelupuheen-vuoroja, jotka tarjoavat tuoreita tutkimustuloksia ja näkökulmia sekä etsivät tulevaisuudessa, horisontin takana siintäviä ajatuksia rauhanomaisten ratkaisujen löytämiseksi.
2014
2011
2010
© 2010–2014 Kirjoittajat. Kaikkien tekstien uudelleen julkaisu on kielletty missään muodossa niin lehdissä kuin verkkosivuilla ilman tekijänoikeuksien haltijoiden lupaa. Käännöksien oikeudet ovat kääntäjillä. Oikeuksien haltijoiden yhteystietoja voi tiedustella SaferGloben toimistosta. Siteerattaessa tai viitattaessa teksteihin on lähteeksi ilmoitettava Horisontin takana tai jos teksti on käännös alunperin muussa julkaisussa julkaistusta vieraskielisestä julkaisusta, on tällöin viitattava siihen.
Elämme maailmanlaajuista taistelua terrorismia vastaan. Lainatakseni Yhdysvaltain ulkoministeriä Hillary Clintonia, tuolloin, vuonna 2001 senaattoria: ”jos et ole meidän (Yhdysvaltojen) kanssa, olet terroristien kanssa”. Ei se tavanomainen, ”jos et ole meidän kanssa, olet meitä vastaan,” ei, vaan olet terroristien kanssa. Tertium non datur, ei kolmatta vaihtoehtoa, kuten olla kumpaakin vastaan, tai omaperäisemmin – kuten asekauppiaat ja kaksoisagentit – kummankin puolella, tai olla sitoutumaton; käsitellä asioita konkreettisen tapauskohtaisesti.
Yhdysvallat vaatii paljon. Ei riitä, että liittyy Yhdysvaltojen tueksi halukkaiden koalitioon yhteiskunnan vihollisia vastaan, kuten terrorismia tänään ja bolsevismia eilen. Täytyy myös allekirjoittaa Yhdysvaltain linjaukset, tai vähintäänkin olla kritisoimatta Johtajaa, se kun voisi heikentää taistelua, ja hyväksyä Yhdysvaltain hyvistä ja pahoista valtioista koostuva maailmankartta.
Ensimmäinen vaatimus taistelemisesta pahuutta vastaan on helppo hyväksyä; millä keinoilla sen tekee, on toinen asia. Mutta toinen vaatimus on enemmän kuin ongelmallinen. Sillä peitellään Yhdysvaltojen suunnattomia, ympäri maailmaa tapahtuvia rikoksia, ei pelkästään maailmantalouden pyörittämistä, hyperkapitalismia, joka tappaa miljoonia – rakenteellisesti – nälkään ja helposti parannettaviin tauteihin, vaan myös ylläpitämällä sitä eri puolilla maailmaa tapahtuvilla miehityksillä, 244 alkaen Thomas Jeffersonin ajasta, ja jälleen tappamalla miljoonia – suoraan.
Toinen vaatimus, varaukseton tuki, on Washingtonin näkökulmasta ehkä kaikkein tärkein. Armeijan tappotehtävät he uskovat voivansa hoitaa itse. Mutta sitten tulee joku ja on samaa mieltä pahan akselista ja terrorismista, mutta ei liity koalitioon. Tämä tulkitaan kuin olisi kironnut ”molemmat suvut hornaan”, kuin olisi asettanut rinnakkain bolsevismin ja imperialismin, ja terrorismin ja valtioterrorismin. Se olisi epäreilua. Imperialismi ja valtioterrorismi tappavat paljon enemmän.
Ja kävi niin, että saimme Sitoutumattomien maiden liikkeen (NAM) vuonna 1955 ja 1961, Bandung ja Belgrad. Ja saimme Eurooppaan viisi puolueetonta ja liittoutumatonta maata kahden suurvaltablokin väliin pohjois-etelä -suunnassa: Suomi ja Ruotsi pohjoisessa, Itävalta ja Sveitsi Alpeilla, Jugoslavia Välimerellä. Jotkut nimistä nousevat pintaan: Kekkonen ja Palme, Kreisky ja Anonyymit (Sveitsin presidentit), Tito ja hänen ulkopoliittinen arkkitehtinsä Leo Mates.
Ja niin käy tänään, ettei meillä ole tuollaista liittoutumattomien maiden vyöhykettä kolmelle Yhdysvaltojen käynnissä olevalle sodalle: terrorismia vastaan vuodesta 2001, Afganistanissa, myös vuodesta 2001 ja Irakissa vuodesta 2003. Mutta se muotoutuu, ja voimakkaammin kuin nuo viisi pienempää maata kylmän sodan aikana, kuten Turkki-Iran, Venäjä-Kiina. Itä-Euroopan maat, jotka hyötyivät niin suuresti puolueettomuus-liittoutumattomuudesta kylmän sodan aikana, ovat nykyään sitoutumassa Yhdysvaltojen eli vihollisensa, Neuvostoliiton, vihollisen taakse. Se ei tule kestämään pitkään.
Kylmän sodan aikana Jugoslavia katkaisi siteensä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1948 ilman, että olisi virallisesti liittoutunut Yhdysvaltojen kanssa, Sveitsi ratsasti ikivanhalla puolueettomuudellaan tärkeiden kokouksien pitopaikkana, Itävalta teki saman, mutta loi myös mallin liittoutumattomalle yhdistymiselle – jota tarjottiin myös Saksalle, mutta jonka Adenauer torjui. Kaikki kritisoivat kummankin supervallan asevarustelua, ja Ruotsi havitteli omaa ydinasepuolustustaan ja valmiuttaan toteuttaa massiivinen joukkomurha.
Mutta Suomi, joka kykeni kanssakäymiseen kaikkien kolmen osapuolen kanssa, NATO:n, Varsovan liiton ja neutraalien maiden, veti esille ihmeen: Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin, Etykin (nykyisin ETYJ) Helsingissä vuodesta 1972 (valmistelut) vuoteen 1975 (huippukokous).
Kylmä sota olisi voinut loppua siihen. Mutta yhdysvaltalaisten ohjusten sijoittaminen viiteen NATO -maahan viivytti prosessia neljällätoista, viidellätoista vuodella. Ja Yhdysvallat vihasi NAM:ia ja puolueettomuuteen ja liittoutumattomuuteen sitoutuneita maita Euroopassa.
Yhdysvaltain tavoitteena ei ollut tilanteen ratkaiseminen, kuten vaihtoehdon löytäminen jyrkkään kahtiajakoon hyperkapitalismin ja suunnitelmatalouksien välillä, kummankin osapuolen sotilaallisiin miehityksiin, Itä-Euroopan autonomiaan, jota ei hallittaisi idästä eikä lännestä. Yhdysvaltain tavoite oli voittaa, ja he katsoivat esteeksi paitsi Varsovan liiton ja Neuvostoliiton, myös puolueettomat ja liittoutumattomat maat.
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Yhdysvallat iski takaisin, ja viiden maan eliitti tuli vastaan yli puolenvälin, pyydellen anteeksi ja kiistäen jopa omat tärkeät sillanrakentajaroolinsa. Serbia kieltäytyi luopumasta sekataloudestaan yksityistämisen puolesta ja tuli pommitetuksi vuonna 1999 erinäisillä tekosyillä. Sveitsiä kiristettiin – ei ilman syytä – lähinnä heidän pankkijärjestelmänsä takia. Itävalta ikään kuin pyysi anteeksi, mutta se ei ole vielä liittynyt Natoon, kuten osa entistä Jugoslaviaa. Palme tietysti murhattiin, vuonna 1986, eläkkeellä olevien CIA-FBI -agenttien, Ruotsin oikeistolaisen salaisen poliisin ja syntipukki (kuten Lee Harvey Oswald) Peterssonin toimesta. Ja Ruotsi käänsi selkänsä Palmelle kuin jollekulle epäpuhtaalle, ilmoittautumalla lojaaliksi Yhdysvalloille.
Ja Suomi: kuin pyytäen anteeksi, valitellen ettei ollut muuta vaihtoehtoa, kääntäen selkänsä Kekkoselle, löytäen hänestä negatiivisuuksia. Hyttyset kusivat jättiläisen päälle, juurikaan siitä kasvamatta.
Suurelta osin kaikki viisi kääntyivät voittajan puoleen, valtiojärjestelmän logiikan mukaisesti, suoriutuakseen seuraavasta lojaalisuustestistä, terrorismia vastaan. Surullinen spektaakkeli ottaen huomioon Yhdysvaltain imperiumin julmuudet ja niiden, kuten myös sen liittolaisten julmuuksien, peittelyn, ja homologia paikallistasolla! – Israel. Sen sijaan heidän olisi pitänyt vaatia osansa kunniasta roolissaan kylmän sodan päättämisessä, osapuolten tuomisessa lähemmäksi toisiaan, kolmannen tien viitoittamisessa. Aivan kuten historia heidät tulee näkemään.
Toivokaamme, että tämän päivän välissäolijat eivät tue terrorismia sen enempää kuin valtioterrorismiakaan. Pärjäämme kyllä ilmankin.
Julkaistu kirjoitussarjassa huhtikuussa 2010 ja KU Viikkolehdessä (1.4.2010). Tekstin on kääntänyt englanninkielestä Timo Virtala.
We are living a world battle against terrorism. With the words of the present US Secretary of State, Hillary Clinton, then, in 2001 a Senator, in our ears: ”if you are not with us (meaning US) you are with the terrorists”. Not the bland, ”if you are not with us you are against us, no, you are with the terrorists. Tertium non datur, no third possibility, like being against both — or in favor of both, more original, an option for arms traders and double spies — or being non-aligned; handling the issues on a concrete case-by-case basis.
What the USA demands is quite a lot. Not only rallying behind the USA in coalitions of the willing, against social evils, like terrorism today and bolshevism yesterday. But, in so doing, in fact endorsing US policy, or at least not criticizing the Leader as that could weaken the fight, and accepting the US good-evil world map.
The first point against social evils is easily accepted; how to go about reducing or eliminating them is another matter. But the second point is beyond problematic. It is a cover-up of the enormities of US crimes around the world, not only running a world economic system, hyper-capitalism, killing the millions — structurally — by hunger and easily preventable-curable diseases, but maintaining it all over the world with interventions, 244 since the start under Thomas Jefferson, again killing the millions — directly.
That second point, the implicit endorsement, is possibly the most important from a Washington point of view. They tend to think that they can handle the military killing job themselves. But then, up comes somebody agreeing about the Evil Empire and the Evil terrorism, but without joining the alliance or the coalition. It reads like ”plague on both your houses”, even like ”equalizing” bolshevism and imperialism, and terrorist and state terrorism. That would be unfair. Imperialism and state terrorism kill much more.
And thus it was that we got the Non-Aligned Movement, NAM, from 1955 and 1961, Bandoeng and Beograd. And we got the five neutral-nonaligned in the North-South belt in Europe between the two blocs: Finland and Sweden in the North, Austria and Switzerland in the Alpine Center, Yugoslavia in the Mediterranean South. Some names stand out: Kekkonen and Palme, Kreisky and Anonymous (the Swiss presidents), Tito and his foreign policy architect Leo Mates.
And thus it is that today we have no such belt of nonaligned for the three current US wars: on Terrorism from 2001, in Afghanistan, also from 2001, and in Iraq from 2003. But it is taking shape, and more forcefully than those five smaller countries during the Cold War, like Turkey-Iran, Russia-China. The Eastern European countries, that benefitted so much from neutral-nonaligned during the Cold War, are today signing up behind the USA, the enemy of their enemy, the Soviet Union. That will not last long.
During the Cold War Yugoslavia broke with the Soviet Union in June 1948 without officially joining the USA, Switzerland was riding on its age-old neutrality as a venue for important meetings, Austria did the same but also provided a model of nonaligned unification–also offered to Germany and rejected by Adenauer. They all talked, negatively about the two superpower arms race, and Sweden applied that to their nuclearism and readiness to commit massive genocide.
But Finland, able to communicate with all three parts, NATO, WTO and NN, pulled off a miracle: the Conference (later Organization) for Security and Cooperation in Europe, C(O)SCE, in Helsinki, 1972 (the preparations) until the 1975 Final Act.
With that the Cold War could have come to an end. But the totally counter-productive deployment of US missiles in five NATO countries delayed the process by 14, 15 more years. And the USA hated the NAM and neutral-nonaligned in Europe.
The US concern was not to solve something, like finding an alternative to the stark dichotomy between hyper-capitalism and state planning, to military interventions by both sides, to Eastern European autonomy, being ruled neither by the East nor by the West. The US concern was to win, and they saw not only the WTO-Soviet Union, but also the neutral-nonaligned as standing in the way.
The USA hit back after the Soviet collapse, and were met more than half way by elites in the five countries apologizing, denying even their own important bridge-building roles. Serbia refused to discard their mixed economy in favor of privatization and was bombed in 1999 into submission under various pretexts. Switzerland was exposed to blackmail–not without justification–centered on their banking system. Austria sounded like apologizing, but has not (yet) joined NATO, like parts of old Yugoslavia. Palme was killed, of course, in 1986–by a triangle of retired CIA-FBI, the right wing of the Swedish Security Police (Säpo) and the patsy-pawn (like Lee Harvey Oswald), Petersson. And Sweden turned their back to Palme as somebody contaminated by signing up as USA-loyal.
And Finland: sort of apologizing, claiming they had no choice, turning their back to Kekkonen, finding some negativities in him. Mosquitoes were peeing on that giant, not adding much to their size.
By and large all five sided with the ”winner”, state system logic, amending by passing the next allegiance test, against terrorism. A sad spectacle given the atrocities of the US Empire [1], and the cover-up of those as well as those of the ally — and homologue on a regional scale! –Israel. Instead they should have claimed their part of the praise for ending the Cold War, bringing the parties closer, being models of a Third Way. The way history will see them.
Let us hope that today’s in-betweens will end up favoring neither terrorism nor state terrorism. We can do well without them.
Published in Kansan Uutiset Viikkolehti (1.4.2010)
Euroopan unionin olemassaolon oikeuttaa se, miten tämä yhteenliittymä pystyy puolustamaan arvojaan yhteen kietoutuvassa maailmassa. Usein jäsenvaltioiden pyrkimykset vievät aivan eri suuntiin perustavanlaatuisissa kysymyksissä, kuten Kosovon tunnustamisessa tai Venäjä-politiikassa. Tähän pyritään Lissabonin sopimuksella saamaan muutos.
Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkeaksi edustajaksi on valittu Catherine Ashton. Nyt korkean edustajan ympärille rakennettavan Euroopan ulkosuhdehallinnon on määrä toteuttaa Lissabonin sopimuksen tavoite, ja luoda EU:lle nykyistä selkeämpi ja yhtenäisempi rakenne sen suhteissa kolmansiin maihin.
Nyt on mahdollisuus vaikuttaa siihen, että suurien tyhjien sanojen ja kauppapoliittisten intressien sijaan, ulkosuhdehallinto rakennetaan tukemaan kaikessa ulkopolitiikassa EU:n perussopimuksessa konkreettisesti sovittuja tavoitteita kuten rauhaa, globaalia kestävää kehitystä, köyhyyden vähentämistä, oikeusvaltioperiaatetta ja ihmisoikeuksien kunnioittamista.
Korkea edustaja Ashton teki esityksensä ulkosuhdehallinnosta 25.maaliskuuta ja EU:n jäsenmaiden ulkoministerit päättivät oman, pitkälti Ashtonin esityksen mukaisen kantansa 26. huhtikuuta. Nyt meneillään ovat kolmikantaneuvottelut Euroopan parlamentin kanssa.
Virallisesti parlamentilla ei ole ulkosuhdehallinnon perustamisen suhteen konkreettista valtaa, koska päätöksessä sitä tulee vain kuulla. Parlamentilla on kuitenkin todellista valtaa rahoitus- ja budjetti- sekä henkilöstösääntöjen kautta. Se myös käyttää tätä valtaa, mikä ärsyttää EU:n jäsenmaiden ulkoministereitä, mutta jälleen kerran parlamentti tuo päätöksentekoon avoimuutta ja vaatii esitetyille ratkaisuille selkeitä perusteluita. Parlamentti korostaa työssään ulkosuhdehallinnon läpinäkyvyyttä ja vastuunalaisuutta.
Ministerineuvosto on varsin yksituumainen, mutta niin on parlamenttikin, jossa kaksi esittelijää, saksalainen kristillisdemokraatti Elmar Brok ja belgialainen liberaali Guy Verhofstadt saavat laajan tuen perusteelliselle ja osallistavalle työlleen. Osapuolilla on paljon yhteisiä tavoitteita. Halutaan välttää päällekkäistä työtä, taata henkilöstön korkea taso ja yhtäläinen kohtelu. Edelleen kuitenkin on kiistakohtia. Parlamentin näkemyksen mukaan ulkosuhdehallinnon on oltava mahdollisimman lähellä yhteisönäkökulmaa edustavaa komissiota, jotta hallitustenvälisyys ja jäsenmaiden eriseuraisuus eivät pääsisi hallitsemaan. Korkean edustajan ollessa “kaksoishatutettuna” eli myös komission varapuheenjohtaja, on hänen tehtävä toiminnastaan selkoa myös parlamentille eikä vain neuvostolle.
Neuvostossa varsinkaan suuret jäsenmaat eivät halua menettää otettaan omia etujaan palvelevasta ulkopolitiikasta. Kädenvääntö päättyy toivottavasti kompromissiin, joka toteuttaa Lissabonin sopimuksen tavoitteen yhteisen ulkopolitiikan vahvistamisesta.
Neuvosto on myöntymässä parlamentin vaatimukseen siitä, että unionin tärkeimmät erityisedustajat ja suurlähettiläät tulevat sen ulkoasiainvaliokunnan kuultavaksi ennen lähtöään kentälle, tosin vasta sen jälkeen kun neuvosto on heidät nimittänyt. Parlamentin tarkoitus on estää se, että suurlähettiläiksi nimitetään sopimattomia tai epäpäteviä henkilöitä.
Lissabonin sopimus antaa parlamentille vallan hyväksyä tai hylätä neuvotellut kansainväliset sopimukset. Se vaatii takeita siitä, että kansainvälisiin sopimuksiin liittyvissä asioissa sitä kuullaan jo luonnosteluvaiheessa. Äskettäin parlamentti hylkäsi ilman sen myötävaikutusta neuvotellun SWIFT-sopimuksen, jonka perusteella EU olisi sitoutunut luovuttamaan arkaluontoisia pankkitietoja Yhdysvaltojen turvallisuusviranomaisten käyttöön. Hillary Clintonin puhelinsoitto parlamentin puhemiehelle ei auttanut. Komission uusi neuvottelumandaatti ottaakin viisaasti huomioon lähes kaikki parlamentin huolenaiheet.
Yksi eniten keskustelua herättäneistä sisältökysymyksistä on kehitysyhteistyön asema, eli miten valta ja vastuu siitä jakautuvat ulkosuhdehallinnon ja komission välillä. Kuka päättää Euroopan kehitysrahastosta ja kehitysyhteistyön rahoitusvälineen käytöstä, kehitysyhteistyökomissaari vai ulkosuhdehallinto? Kehitysyhteistyöihmiset korostavat, että Lissabonin sopimukseen kirjattua keskeistä tavoitetta köyhyyden vähentämisestä ei pidä alistaa ulkopolitiikan muille pyrkimyksille. Siksi viimeinen sana pitää olla kehitysyhteistyökomissaarilla.
Toteutumiskelpoiselta vaikuttaa parlamentin esitys, että ulkopolitiikan johdonmukaisuudesta huolehtisi koordinaatioelin, johon kuuluisivat korkea edustaja sekä kehitysyhteistyön, naapuruuspolitiikan ja humanitaarisen avun komissaarit. Kehitysyhteistyöjärjestöt ovat epäilleet, että jopa koko kehitysyhteistyön ottaminen mukaan ulkosuhdehallintoon olisi Lissabonin sopimuksen vastaista. Voikin kysyä, että miksi johdonmukaisuuden nimissä kauppapolitiikka on päätetty jättää sen ulkopuolelle.
Oma tehtäväni on valvoa parlamentin nimissä ihmisoikeusnäkökulman huomioimista kaikessa ulkopolitiikassa. Tarvitaan vahvoja rakenteita tarpeeksi korkealla tasolla. Olen saanut Ashtonilta tiettyjä sitoumuksia, mutta hänen esityksessään ulkosuhdehallinnosta ne eivät näy. Parlamentin esityksessä vaaditaankin muun muassa erillisen ihmisoikeusosaston perustamista ja EU:n edustustoihin ihmisoikeusvastuuhenkilöitä.
Ulkopolitiikan on lähtökohtaisesti otettava huomioon ihmisoikeuksien lisäksi myös sukupuolen vaikutus päätöksiin eli niin kutsuttu gender-näkökulma. Vain systemaattisella koulutuksella voidaan ulkopolitiikka nykyaikaistaa vastaamaan näitä vaatimuksia. Mukaan tarvitaan myös eurooppalainen ulkopolitiikan akatemia sekä tutkimuslaitos.
Monet liittävät ulkopolitiikan loputtomiin maailmalla riehuviin sotiin. Jäsenmaat haluavat tuoda ulkosuhdehallintoon lähes muuttumattomana viime vuosina perustetut kriisinhallinnan rakenteet. Parlamentti korostaa, että konfliktien estäminen, rauhan rakentaminen ja muut siviilitoimet on otettava täysivaltaisina mukaan uusiin rakenteisiin.
Rauhanrakentamista edustavien kansalaisjärjestöjen edustaja oli äskettäin huolissaan siitä, että Ashton on “valtavirtaistanut” ihmisoikeudet ja rauhan niin hyvin, että niitä ei edes mainita uuden ulkosuhdehallinnon rakenteissa. Onkin tärkeää, että Euroopan parlamentti ja kansalaisyhteiskunta huolehtivat siitä, että historiallinen mahdollisuus rakentaa aidosti nykymaailman haasteisiin vastaava avoin ja vastuunalainen ulkosuhdehallinto toteutuu.
Julkaistu lyhennettynä Kalevassa (6.5.2010)
The existence of the European Union is justified by its ability to defend its member states’ values in a constantly more intermingling world. However, when it comes to fundamental issues, the efforts of the EU member states often go into conflicting directions. Examples are the case of the recognition of Kosovo’s independence or the policy on Russia. The European External Action Service’s (EEAS) task is to establish clearer and more coherent structures within the relationship between the EU and third countries.
Now there is the chance to influence the founding of the EU foreign service. Its structures ought to be able to support the achievement of the goals set in the Treaty of Lisbon, regarding all its foreign political actions. Instead of uttering empty words and pursuing interests in trade policy, the focus shall be on: peace, global sustainability, reduction of poverty, abiding by the principles of the rule of law and the safeguarding of human rights.
The High Representative for Foreign Affairs and Security Policy, Catherine Ashton, presented her proposal to the EEAS on March 25th. On April 26th, the foreign ministers agreed on their own stance, which widely accords with Mrs. Ashton’s proposal. For the time being, the two parties are negotiating about the matter with the European Parliament.
Officially, the Parliament doesn’t have any power over the founding of the European foreign service. The Council merely has to consult the Parliament on this decision. However, the Parliament does have real power over financial and staff rules as well as budgetary decisions, a power it will use, thus irritating the Council. Nevertheless, once again the Parliament brings openness into the decision making and demands clear justifications for the proposals.
The Parliament and the Council have many common goals. They want to avoid overlapping work and to make sure the foreign service’s staff will be highly qualified and equally treated. However, there still are disputes. According to the Parliament, the foreign service should be close to the Commission in order to represent the common European views so that the differing views of the member states won’t interfere with a common foreign policy. The High Representative shall also report on her/his actions not only to the Council but also to the Parliament because she/he is Vice-President of the Commission.
In the Council, especially the large member states don’t want to lessen their grip on a foreign policy which serves their interests. Hopefully, the dispute will end in a compromise, which will strengthen the common European interests in foreign policy matters.
The Council is giving in to the Parliament’s demand that the most important special representatives as well as ambassadors will be heard by the Parliament’s Committee on Foreign Affairs before their departure to the field. However, this will happen only after they have been nominated by the Council. The Parliament’s purpose is to prevent unqualified or unsuitable persons from being nominated as ambassadors.
The Treaty of Lisbon empowers the Parliament to accept or reject international treaties which have already been negotiated by the EU. Considering international treaties, it demands guarantees that it will already be heard in the drafting stage. Recently, it has rejected the new SWIFT agreement, which had been negotiated by the Commission and Council without the Parliament’s contribution. The agreement would have allowed the US security authorities to have access to bank transfer data of the Europeans. Even a phone call by US Secretary of State, Hillary Clinton, to the President of the European Parliament didn’t change the matter. The Commission’s new negotiating mandate takes into account almost all of the Parliament’s matters of concern regarding the SWIFT agreement.
One of the most controversial issues has been development policy. How is decision making about and responsibility for developmental issues to be shared between the EEAS and the Commission? Who is going to make decisions about the development cooperation’s financing instruments: the Commissioner for Development or the foreign service?
People working in the development field emphasize the fact that the goal of reducing poverty shall not be subordinated to other interests in foreign policy. Therefore, the Commissioner for Development has to have the last word on these issues.
The Parliament has made a proposition, according to which there would be a coordinating organ ensuring the common foreign policy’s coherence. The members of this organ would be the High Representative as well as the Commissioners for Development, Humanitarian Aid and European Neighbourhood Policy. This seems to be a feasible solution.
It is my task to supervise the implementation of the human rights perspective in all EU foreign policy. Strong structures on a high level are needed for this. I have received commitments from Mrs. Ashton, but these are not visible in her proposal for the EEAS. Therefore the Parliament demands a separate human rights department as well as specified persons in charge of human rights matters to every EU embassy.
In addition to human rights, the foreign political actions have to take into account the gender perspective i.e. the influence of gender upon decision making. Only by systematic training may the foreign policy be modernized to meet these demands. For this task, a European academy for foreign policy will be needed as well as a research institute.
Many people associate foreign policy with endless wars. The EU member states want to integrate the crisis management structures which were set up during the last years into the new foreign service almost unaltered. The Parliament wants to stress that conflict prevention, peace building and other civilian action have to be included into the new structures.
Recently, an NGO representative of peace building has been worried about the fact that Mrs. Ashton has mainstreamed human rights and peace so well that these are not even mentioned in the proposal for the foreign service’s structures. Therefore, it is imperative that the European Parliament and the civil society influence the creation of the foreign service. Now there is a historical chance to realize a foreign service which meets the challenges of today’s world and is built upon transparency and accountability.
Published in EUobserver (31.5.2013). Translation: Timmy Trümpler.
Puolustusvoimilla on kolme lain säätämää tehtävää: Suomen sotilaallinen puolustus, muiden viranomaisten tukeminen ja osallistuminen kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan. Puolustusvoimat joutuu siis valmistautumaan kolmeen erilaisen tehtävään. Voisi sanoa – kolmeen erilaiseen sodankuvaan. Kaikissa ei voida olla vahvoja. On tehtävä valintoja.
Suomalaista puolustuspolitiikkaa ohjaa – edelleen – vahvasti perinteiset sotilaalliset uhkakuvat. Maantieteellinen sijaintimme, epävarmuus Venäjän kehityksestä, lähialueellamme oleva Venäjän sotilaallinen voima ja historian kokemukset ovat keskeisimmät perustelut puolustuspoliittisille perusratkaisuillemme, kuten yleiselle asevelvollisuudelle. Vaikka sodan uhka on hyvin epätodennäköinen, siihen halutaan varautua.
Perinteiset uhkakuvat ovat länsimaisessa (EU:n, Naton ja Yhdysvaltojen) uhka-ajattelussa painuneet taka-alalle. Turvallisuuspoliittisia ratkaisuja ohjaavat terrorismin, merirosvouden ja joukkotuhoaseiden leviämisen kaltaiset uhkakuvat. Nämä ovat uhkakuvia, joihin pyritään vastaamaan uhkien lähteillä – usein toisella puolella maapalloa ja ammattimaisten asevoimien keinoin. Suomi on tässä kehityksessä vahvasti mukana. Jaamme länsimaiset uhkakuvat ja haluamme olla mukana torjumassa niitä yhtenäisessä rintamassa kansainvälisellä kriisinhallinnalla.
Yhteiskunnan toimivuutta ja sisäistä turvallisuutta heikentävät uhkat ovat nousseet 2000-luvun alussa yhä vahvemmin tietoisuuteemme. Samalla muun muassa teknologiakehityksen myötä suomalaisesta yhteiskunnasta on tullut aiempaa haavoittuvampi. Lämmön tai sähkönjakelun katkeaminen, tietoverkkohäiriöt tai vakava ympäristöonnettomuus ovat uhkia, jotka ovat sekä suhteellisen todennäköisiä että vaikutuksiltaan vakavia. Niiden torjunnassa tarvitaan saumatonta viranomaisyhteistyötä.
Puolustuspolitiikan lähiajan kriittisin kysymys on: miten rajalliset puolustuspoliittiset resurssit tulisi kohdentaa? Siis minkä uhkakuvien torjuntaan tulisi panostaa?
Uskottavaa sotilaallista maanpuolustuskykyä on jatkossa yhä vaikeampi pitää itsenäisesti yllä. Kallistuva aseteknologia ja puolustusbudjetin nykyinen taso johtavat vääjäämättä siihen, että ilman selkeää lisäpanostusta joudutaan lähivuosina leikkaamaan todella rankasti puolustusvoimien ykköstehtävän mukaisia toimintoja. Käytännössä tämä merkitsee muun muassa usean varuskunnan lakkauttamista. Yleisestä asevelvollisuudestakin voidaan edelleen puhua, vaikka palveluksen suorittaisi jatkossa vain esimerkiksi 50 prosenttia ikäluokasta.
Samanaikaisesti suomalaisessa yhteiskunnassa on hiljalleen voimistumassa sotilaallisten uhkakuvien ajanmukaisuuden kyseenalaistaminen. Perusteluita sotilaallisille uhkakuville ja niiden ohjaamille puolustuspoliittisille ratkaisuille sekä resursseille vaaditaan aiempaa äänekkäämmin. Se on hyvä, sillä puolustuspolitiikasta pitääkin keskustella avoimesti.
Vaikka sotilaallisen puolustuksen ensisijaisuudesta puolustusvoimien tehtävänä ei vielä liene suurta erimielisyyttä, on tietynlainen kehityssuunta kuitenkin havaittavissa. Puolustusvoimat joutuu jatkossa hakemaan oikeutusta toiminnoilleen, jopa olemassaololleen, yhä vahvemmin kahdesta muusta tehtävästään.
Myös vaatimukset kriisinhallintatoiminnan läpinäkyvyydestä ovat lisääntyneet. Moni suomalainen on aiheellisesti alkanut esimerkiksi kysymään, että miksi lähetämme joukkoja ja kohdennamme kehitysapua Afganistaniin? Siis, miksi Afganistan on tärkeä Suomelle? Vastauksia on usein ollut vaikea saada virallisilta tahoilta. Kyse on kuitenkin puolustuspoliittisen tehtäväkentän kansainvälisestä ulottuvuudesta, jonka voi olettaa entisestään vahvistuvan lähitulevaisuudessa. Seuraamme muiden länsimaiden viitoittamaa tietä, ja tältä tieltä Suomen on vaikea poiketa.
Arjen ja yhteiskunnan turvallisuus on tänä päivänä yhä vahvemmin osana turvallisuusajatteluamme. Nämä uhkakuvat ovat konkreettisia ja vaikutuksiltaan usein suoraan meidän jokaisen elämään vaikuttavia. Uhkakuvien hallinnassa tarvitaan hallinnonalojen ja viranomaisrajojen ylittävää yhteistyötä, jossa puolustusvoimillakin on henkilöstönsä, osaamisensa ja kalustonsa kautta mahdollisuus olla vahvasti mukana. Se on myös yhteiskunnan resurssien hyötykäyttöä.
Entistä haasteellisemmaksi puolustuspolitiikkamme kehittämisen tekee ristiriitainen turvallisuusympäristömme. Venäjä korostaa uudessa sotilasopissaan edelleen perinteisiä uhkakuvia ja niiden torjumiseen tarvittavaa massamaista asevoimien käyttöä. Nato on edelleen Venäjän ykkösuhka ja asevoimien tulee tähän uhkaan varautua. Viime vuosina järjestetyt sotaharjoitukset kertovat samaa sanomaa.
Natossa maailma ja uhkakuvat nähdään hyvin toisenlaisina. Pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen on useasti painottanut, että Venäjän tulisi lopettaa Naton murehtiminen, ja ettei Nato tule millään tavoin uhkaamaan Venäjää. Rasmussenin visiossa Natosta tehdään globaalien turvallisuusasioiden palvelukeskus, ja toiminta keskittyy kriisinhallintaan maailman epävakailla alueilla. Tarvitaan siis lisää kriisinhallintajoukkoja.
Suomen puolustusvoimien kehittämisen näkökulmasta Venäjän ja Naton esittämät sodankuvat ovat hyvin erilaiset. Niihin valmistautuminen yhdellä ja samalla joukolla on mahdotonta. On tehtävä valintoja – kumpaan sodankuvaan haluamme jatkossa panostaa? Samalla on myös huolehdittava sisäisen ja yhteiskunnallisen turvallisuuden hoitamisesta.
Maamme seuraava hallitus, eduskunta ja muu poliittinen johto ovat mittavien puolustuspoliittisten ratkaisujen edessä. Mihin tehtäviin – ja uhkakuviin – haluamme rajallisia puolustuspoliittisia resurssejamme jatkossa kohdentaa? Emme voi olla vahvoja kaikessa. Pitää siis hyväksyä se tosiasia, että rahoitus- ja liittoutumispolitiikan pysyessä ennallaan, on kyettävä valitsemaan eri uhkakuviin panostamisen välillä. Samalla on muistettava, että se, miten yhteen tehtävään valmistaudutaan, vaikuttaa kahden muun tehtävän käytössä oleviin voimavaroihin.
On uskallettava tehtävä valintoja – ja perusteltava nämä valinnat avoimesti.
Julkaistu Aamulehdessä (15.6.2010)
Kaksi vuosikymmentä sitten Berliinin muurin kaatuminen latasi ilmaan suuret odotukset siitä, että kylmän sodan jakolinjat katoaisivat. Tapahtuman piti tuoda mukanaan uusi rauhan ja turvallisuuden aikakausi. Pohjana sille oli Eurooppa, jota Mihail Gorbatšov kutsui ”yhteiseksi kodiksi” ja George H.W. Bush luonnehti ”kokonaiseksi ja vapaaksi”.
Tämä hetki ei koskaan saapunut, mutta toisaalta toiveikas odotuskaan ei ole loppunut. Allekirjoittaneet antoivat joulukuussa 2009 lähtölaukauksen uudelle kansainväliselle työryhmälle, joka alkoi rakentaa tälle vuosisadalle kaikki euroatlanttiset maat kattavan turvallisuusjärjestelmän aatteellista pohjaa. Nimellä EASI (Euro-Atlantic Security Initiative) kulkevan aloitteen on pannut liikkeelle turvallisuuskysymysten parissa työskentelevä Carnegie Endowment -säätiö.
Vieläkin ihmeelliseltä tuntuvat vuoden 1989 tapahtumat muistuttavat meitä siitä, miten paljon meillä vieläkin on tehtävänä. On hyvin tärkeää tuoda tuoretta ajattelua ydinkysymyksiin. Mitä Euroopan turvallisuus tarkoittaa tänä päivänä? Mitkä ovat sen avainhaasteet? Miten olemassa olevat rakenteet, periaatteet ja instituutiot voidaan sovittaa uusiin haasteisiin? Miten niitä voidaan vahvistaa kohtaamaan nämä haasteet? Mitä on lisättävä tai muutettava? Näiden kysymysten keskipisteessä ovat kaikkia euroatlanttisia maita koskevat yhteiset uhkakuvat. Niitä ovat joukkotuhoaseiden leviäminen, mantereen ratkaisemattomien konfliktien aiheuttama epävakaus, terrorismin uhka, ilmastonmuutoksen aiheuttama epävarmuus sekä energian saatavuuteen liittyvät jännitteet.
Euroopassa on useita ratkaisemattomia turvallisuuskysymyksiä, joita viimeisen kahden vuoden tapahtumat ovat kärjistäneet. Ne jättävät tärkeitä osia Euroopasta turvattomiksi ja mahdollistavat uusien ongelmien syntymisen. Samalla ne estävät tämän hetkisten ongelmien ratkaisemisen. Nämä ongelmat eivät ole huomiselle jätettäviä asioita. Ilman asioihin puuttumista ne käytännössä varmistavat, että Venäjän ja Lännen välillä oleva jännite säilyy ja on vaarassa pahentua.
Ydinasevalvonnalla tai niiden lopullisella hävittämisellä on heikot onnistumisen mahdollisuudet, mikäli joko Venäjä tai Naton avainjäsenet ovat hermostuneita Euroopan turvallisuusjärjestelyiden vuoksi. Taistelu ilmastonmuutosta vastaan on hidasta, jos ratkaisun kannalta kaikkein tärkeimmät maat eivät ole laajapohjaisesti keskenään yhteistyössä. Yhteistyö maailman konfliktipesäkkeissä toimimiselle on heikolla pohjalla, jos ei kyetä toimimaan yhteistyössä Euroopan omien ongelmapesäkkeiden taltuttamisessa. Lista on loputon.
EASI-työryhmä toivoo löytävänsä vahvan yhteisen pohjan ongelmien ratkaisemiseksi. Tavoite on vastata näihin kysymyksiin tuoreeltaan. Tutkimme laaja-alaisesti turvallisuushaasteiden kirjoa, joka kohtaa maitamme. Arvioimme olemassa olevien instituutioiden mahdollisuutta vastata näihin haasteisiin. Suosittelemme askelia, joilla koko Atlantilta Uralille ulottuvien valtioiden joukko voidaan muuttaa turvallisuusyhteisöksi. Tavoitteena on oltava valtioiden yhteisö, jolla on yhteinen käsitys turvallisuuttaan uhkaavista tekijöistä. Yhteisön jäsenten on uskottava yhteistyön olevan välttämätöntä uhkien kohtaamiseksi sekä toimittava yhteistyön esteiden voittamiseksi.
Me tiedämme, ettei yhteistyön rakentaminen ole helppoa. Euroatlantisia maitamme uhkaavat monet turvallisuushaasteet. Ne ovat moninaisia ja vaikeita. Määrittelemme ongelmat ja vastaamme niihin. Menneisyyden monet pettymykset, jatkuvat epäluulot sekä väärinymmärrykset ovat raskas painolasti.
Asettamalla tavoitteemme liian pieniksi emme kuitenkaan pääse minnekään. Tästä syystä aiomme lähestyä turvallisuuskäsitettä määrittelemällä sen laajasti. Turvallisuusuhkia eivät ole pelkästään perinteiset kansallisen turvallisuuden uhkatekijät vaan myös uudet huolenaiheet kuten energia- ja ympäristöturvallisuus. Työryhmämme avainhaasteena on selvittää miten nämä vanhat ja uudet uhkatekijät suhtautuvat toisiinsa sekä löytää toimintatapa näitä uhkatekijöitä vastaan.
Työmme lähtee liikkeelle tämän hetken vaikeista kysymyksistä, joihin ei ole vastauksia. Miten maanosamme olemassa olevien turvallisuusinstituutioiden ulkopuolella olevien maiden turvallisuustilannetta voidaan parantaa? Miten eri maiden, kuten esimerkiksi Venäjän ja Georgian, välillä vallitsevat jännittyneet suhteet voidaan laukaista ja viedä rakentavammalle pohjalle? Mitkä voisivat olla kattavamman eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin osaset? Entä miten Euroopan olemassa olevat instituutiot kuten Nato ja Etyj sekä uudemmat järjestöt kuten Kollektiivinen turvallisuusjärjestö voidaan varustaa tehokkaiksi kohtaamaan uudet haasteet, kuten ydinaseiden leviäminen, resurssikonfliktit, huumausaineiden leviäminen, kilpailevat kaasuputkihankkeet sekä tavanomaisten aseiden rajoituspyrkimyksissä vallitseva unohtuneisuuden tila.
Emme väitä pystyvämme vastaamaan kaikkiin näihin kysymyksiin, joten olemme sitäkin halukkaampia tekemään yhteistyötä muiden organisaatioiden kanssa, jotka aikovat toimia tämän valtavan agendan eri osa-alueilla. Emme myöskään lähde sellaisesta olettamuksesta, että Euroopan turvallisuusympäristön parantaminen voisi tai tulisi tarkoittaa olemassa olevien instituutioiden kuten Euroopan unionin ja Naton rajua uudistamista. Olemme kuitenkin vakuuttuneita siitä, että me kaikki hyödymme, jos löydämme keinoja liittää perinteisen turvallisuusyhteistyön kylkeen energisen yhteisen talousalueen, jonka poikki tavarat ja palvelut, öljy ja kaasu mukaan lukien, valuutta, ihmiset sekä ideat voivat liikkua vapaasti.
Julkaistu alunperin European Voicessa sekä The Moscow Timesissa joulukuussa 2009. Käännetty ja julkaistu Carnegie Endowment säätiön luvalla. Tekstin on kääntänyt englanninkielisestä Timmy Trümpler.
Miten me voimme ymmärtää sodan ja rauhan, väkivallan ja väkivallattomuuden kysymyksiä, jos näkemyksiämme rajoittaa olettamus, että ihmisen evoluutio perustuu ainoastaan olemassaolon kamppailuun, kilpailuun ja toisten ihmisten kukistamiseen eikä empatiaan? Uskomme, että ajattelu on realistista, jos siitä on riisuttu pois empatia ja kyky tuntea yhteenkuuluvuutta toisten elävien olentojen kanssa. Siksi tunteista on tullut meille uhka ja ne on vaiennettava. Miten olemme ylipäätään päätyneet tähän tilanteeseen?
Ennen ja välittömästi jälkeen syntymämme, meidän aistimuksiamme sävyttää empatia, eivät kognitiiviset älylliset prosessit. Varhaiset empaattiset kokemuksemme ovat suoria ja välittömiä. Niitä eivät sävytä yhteiskunnan odotukset. Siitä syystä ne vastaavat todellisuutta. Kuitenkin heti ensi hetkistämme alkaen meille kerrotaan miten meidän tulisi nähdä maailma. Samalla meille viestitetään, ettei meidän omilla aistimuksillamme olekaan arvoa.
Meidän kulttuureitamme sävyttävät kilpailu ja turvattomuus, jotka vaikeuttavat itseluottamuksen syntyä. Itseluottamus on riippuvainen omanarvontunnosta, joka voi kehittyä vain, jos ihminen oppii hyväksymään ja jakamaan kärsimystä, kipua ja vastoinkäymisiä. Kulttuureissa, jotka sekoittavat voiman haavoittumattomuuteen, terveen itseluottamuksen kehittyminen on vaikeaa. Niissä ymmärretään kärsimys, kipu ja avuttomuus heikkouksina. Tällaisissa kulttuureissa vanhemmat tarvitsevat lapsiaan pitääkseen yllä omaa kuvitteellista arvoaan. He näkevät lapsensa ainoastaan välineinä, joiden avulla he saavuttavat ympäristönsä hyväksynnän roolissaan vanhempina sekä voivat ylläpitää itseään auktoriteettihahmona. Tällaiset vanhemmat eivät näe lapsiaan sellaisina kuin he aidosti ovat.
Alistuminen edellä kuvatulle voimaa esittävälle roolihahmolle vääristää todellisuutta. Siten ratkaisun löytäminen lapsuuden jälkeisiin ongelmiin kuten sodan ja rauhan kysymyksiin muuttuu mahdottomaksi, jos olemme pienestä pitäen oppineet hyväksymään voiman ja itseluottamuksen esittämisen todellisuutena. Ulkopoliittisen realismin mukainen toiminta ei kuitenkaan perustu todellisuuteen ollenkaan, vaan tarpeeseemme täyttää pelkojemme ja turvattomuudentunteidemme jättämä aukko voiman esittämisellä.
Seurauksena me opimme kohdistamaan tunteemme lähinnä vallan keräämiseen itsellemme tai itsemme samaistamiseen niihin, joilla on valtaa. Ulkopoliittinen realismi tarkoittaa ainoastaan turvallisuutta, joka kiinnittyy vallan välineisiin, valta-asemiin ja toimintaan, joka varmistaa vallan säilymisen. Jos tämä mekanismi lakkaa toimimasta, sota ja väkivalta ovat ainoat jäljelle jäävät vaihtoehdot.
Tuhansien vuosien aikana vallan ja vaurauden kerääminen ovat olleet meille ainoat hyväksytyt tosiasiat. Seurauksena todellisuudentajumme on niin vääristynyt, ettemme enää ymmärrä itseämme ihmisinä vaan abstrakteina olentoina, joille valta ja vauraus ovat oman olemassaolonsa symboleita.
Ihmisen evoluutio ei kuitenkaan ole ymmärrettävissä oikein, jos hyväksymme väitteen, jonka mukaan konflikti ja kilpailu ovat ihmisen evoluution taustalla vaikuttavat voimat. Peter Kropotkin toi tämän ajatuksen esille jo vuonna 1917. Äskettäin Kalifornian yliopiston antropologi Sarah Blaffer Hrdy osoitti, että yhteistyö ja empatia ovat evoluutiomme kulmakiviä.
Niin sanottujen maailmanvaltojen nousun mukana syntyivät valloituksen ja alistamisen rakenteet. Ne aiheuttivat olosuhteita, joissa äidillinen huolenpito lapsista oli vaarassa. Tämän seurauksena ihmiset oppivat empatian sijaan kuuliaisuutta. Kuuliaisuudesta tuli väline, joilla ylivallan ja vaurauden kartuttamisen rakenteita pidettiin yllä. Sen avulla alistetuille tarjottiin henkistä pelastusta antamalla heille mahdollisuus samaistumiseen vallanpitäjien kanssa. Suomalainen psykoanalyytikko Martti Siirala on kutsunut tätä todellisuuden harhaiseksi omistamiseksi, jota luonnehtii sopeutunut yksilö ja sopeutuneisuuden osoittaminen kuuliaisuudella. Näin kuuliaisuudesta tuli kokonaisten yhteiskuntien ihanne. Sen seurauksena ihmisten sisin muuttui luontaisille taipumuksillemme vieraaksi. Tätä meidät itsestämme vieraannuttavaa ominaisuutta vastaan meidän tulee taistella.
Kilpailuun perustuvissa yhteiskunnissa vallitsee luonnostaan turvattomuus. Tällaisessa yhteiskunnassa vallitseva sisäinen ahdistus voimistuu sitten, kun yksilöiden huoli omasta olemassaolostaan nousee pinnalle – esimerkiksi työttömyyden, statuksen menetyksen ja henkilökohtaisen tärkeyden laskun vuoksi. Taloudelliset nousukaudet pitävät tämän ahdistuksen hallinnassa. Tällöin kulutusyhteiskunta pystyy tarjoamaan omaisuutta haaliville ihmisille hyvinvoinnin tunteen ja sitä kautta identiteetin ja yhteenkuuluvuuden tunteen. Heti kun omistaminen ja kuluttaminen muuttuvat uhanalaisiksi, vääristynyt identiteetti romahtaa ja ahdistus nousee pintaan.
Jäljelle jää viha ja tarve löytää vihollisia, joihin vihan voi kohdistaa. Jos demokraattiset hallitukset eivät onnistu menestyksekkäästi torjumaan vihan taustalla olevaa epätasa-arvoisuutta, viha purkautuu lopulta enenevissä määrin väkivaltana. Tämä avaa poliittisille johtajille mahdollisuuden rakentaa legitimoituja vihollisia, edistää vihan avulla omia tarkoitusperiään sekä kerätä valtaa itselleen.
Etsiessämme vihollista vapauttaaksemme itsemme vihasta me löydämme vieraan, Toisen, joka muistuttaa meitä siitä henkilöstä, jonka meidän ei sallita olla. Kun rankaisemme Toista, voimme pitää päämme korkealla. Samalla karkotamme itsetietoisuudestamme ahdistuksemme ja pelkomme. Johtajat, jotka suuruudenhulluudessaan kiihottavat sotaan ja valloitukseen, saavuttavat menestystä, sillä yhteiskuntamme tuottavat ihmisiä, jotka sallivat orjuuttamisensa, jotta voisivat välttää johtajiensa levittämää pelkoa.
Jos lapset samaistuvat vanhempiensa voimaa esittävään roolihahmoon ja pitävät sitä ainoana todellisuutena, he tekevät myös aikuisina niin. He toivovat, että erityisen vakuuttavat voimaa esittävät, päättäväiset ja itsevarmat auktoriteettihahmot vapauttavat heidät heidän syvimmistä peloistaan. Tämä prosessi on uhka demokraattiselle yhteiskunnalle.
Tämän takia meidän on pidettävä interaktiota äidin ja lapsen välillä ihmisen evoluution tärkeimpänä tekijänä ja tehtävä kaikkemme tukeaksemme tämän yhdyssiteen muodostumista ja sen tärkeää roolia ihmisen tietoisuuden kehittymisessä. Lainatakseni antropologi Ashley Montagua: ”Jos me […] määrittelemme rakkauden välittävänä käytöksenä, joka tuottaa etua selviytymiselle, silloin rakkaus on evoluutiomme ratkaiseva aspekti”. Empatia ja yhteistyö – eivät itsekkyys ja tuotto – johtavat meidät kohti humaanimpaa sivilisaatiota kuin nykyisin.
Teksti on tiivistelmä Loviisan rauhanpalkinnon vastaanottopuheesta 7.8.2010. Tekstin on kääntänyt englanninkielisestä Timmy Trümpler.
How can we clarify the issues surrounding war and peace, violence and nonviolence, when our view is obscured by the assumption that human evolution advanced solely by means of struggle and competition and that the survival of one species depends on the defeat of another one? We believe in our rational point of view because we are able to push aside our feelings, which we consider to be irrational. Feelings have become a threat for us and must be repressed; therefore, we judge a way of thinking to be realistic if it has been freed of empathy and the capability to share pain, to understand suffering, and to feel a connection with all forms of life. How did this come about?
What is reality if we are constrained from birth to see the world not as we experience it ourselves but as others tell us it is? Before and directly after birth our perceptions are shaped by empathy, not by cognitive intellectual processes. Our early empathic perceptions are direct and immediate, uninfluenced by society’s expectations, and for that reason are true to reality. But from the very first day of our life, the way we ought to see the world is communicated to us by others, along with the message that our own perceptions have no validity.
We live in cultures that are characterized by competition and insecurity which makes it difficult for people to develop the self-esteem that comes from a sense of one’s inner worth, which can evolve only if people learn to accept and share their suffering, pain, and adversity. In cultures that mistake strength for invulnerability, this kind of development is hardly possible because suffering, pain, and helplessness are stigmatized as weakness. In a culture in which one is constantly faced with the threat of failure, children are needed to enable their parents to maintain a fictitious sense of worth, with the result that parents do not see their children as they are but only in relation to themselves. In spite of their love and hopes for their children, they do not see what their children are really like but view them only in terms of providing approbation of the parental role. The child becomes the means to an end of sustaining the pose of mother and father as authority figures that are decisive and assured in their relationship with their child.
But submission to the pose, distorts reality, and thus a rational solution later in life to crucial problems such as the question of war and peace is made impossible, for if we have learned from an early age to experience the pose of strength and self-assurance as reality, then “realistic” behavior is not based on reality at all but on our need to cling to this pose as a remedy for our fears and insecurity.
As a consequence we learn to focus our feelings either on acquiring power ourselves or on identifying with those who have power. As a result, realism then means merely security attained by means of power, positions of power, and actions that assure them. If this mechanism no longer works, war and violence are the only remaining solutions to problems.
Thus, over millennial conflict, war, competition, and the accumulation of property and riches were the only valid “realities” of our world, and belief in heroism and the myths surrounding it predominated. Reality is so transformed as a result that we often no longer recognize ourselves as human beings but merely as abstractions that have internalized these myths as symbols of their own being.
Human evolution cannot be correctly understood if we take for granted that conflict and competition are the forces behind human development. Peter Kropotkin already pointed this out in 1917. Recently Sarah Blaffer Hrdy, anthropologist at the University of California, has, among many others, demonstrated that cooperation and empathy are the determining factors in our evolution.
With the rise of the so-called great civilizations, structures of conquest and subjugation of the defeated peoples developed. These led to conditions that generally have a disturbing influence on patterns of maternal care-giving and thus bring about the separation of growing humans from their potential for empathy, initiating a form of development that emphasized obedience. Obedience became the instrument by which the developing structures of domination and accumulated wealth assured their position by making identification with those in power the psychic “salvation” from the suffering and powerlessness of the oppressed. This identification, which leads to what the Finnish psychoanalyst Martti Siirala described as the “delusional possession of reality,” characterizes the “adapted” individual and shows how adaptation often expresses obedience. Obedience to authority thus became the ideal for entire societies. As a result, peoples’ innermost nature turns into something strange and foreign. And it is this alienated part of one’s self that must be fought against from now on.
The accompanying anxieties grow stronger in times of existential stress – caused, for example, by unemployment, loss of status and personal importance, insecurity inherent in a society based on competition that humiliates and isolates people. These ever-present anxieties are held in check in economic good times owing to the fact that people feel secure in their identity, thanks to all the possibilities offered by a consumer society. Possessing things gives them a sense of well-being and thus a kind of identity and the feeling of belonging. But as soon as possessions and consumption are threatened, this false identity breaks down and the ever-menacing anxieties again come to the fore.
What remains are hatred and the need to find enemies against whom the hatred can be directed. This process was advanced by the victory of the capitalist system over the communist one, a victory that unfortunately rejected the ideas of equality and fairness and destroyed these concepts as a political possibility. During the Cold War economic megalomania and the irresponsibility inherent in an exaggerated profit motive were reined in, but at present a financial elite with an overweening sense of its own importance has created a worldwide situation in which the gap between rich and poor grows greater by the day.
If democratic governments do not succeed in dealing successfully with the dangerous situation created by this inequality, the ever-present hatred will increasingly express itself as violence. And those who hate themselves the most but are not permitted to recognize their oppressors will seek solutions that are far removed from reality. This opens the way for political leaders who conjure up images of an enemy that give legitimacy to this hatred and who take advantage of it for their own purposes of amassing power.
The enemy we are looking for in order to free ourselves of our hatred we find in the stranger, the Other, who reminds us of the self we were not allowed to be. By punishing him we can hold our head high, at the same time banning anxiety and fear from our consciousness. And the leaders, who in their megalomania incite war and conquest, achieve success because our societies produce people who allow them to be enslaved in order to escape their terror.
The identification with the parents’ self-image, that is their pose, becomes the sole reality. This process harbors a threat to a democratic society: If children have internalized the pose as reality, then as adults they will regard this pose as the sole valid reality. They will hope for release from their deeply concealed fears, by authority figures who display in an especially convincing way the pose of strength, decisiveness, self-confidence, and assurance.
What can save us from the plight created by alienation from our own feelings? “Paradoxically,” writes His Holiness the Dalai Lama, “we can help ourselves only if we help the Other.” And: “It is the cultivation of love and compassion, our ability to enter into and to share another’s suffering, that are the preconditions for the continued survival of our species.”
This is why we must ascribe crucial significance to the living interaction between mother and child as a major factor in human evolution and do everything possible to support this process of bonding in its essential role in the development of human consciousness. To quote the anthropologist Ashley Montagu: “If we…define love as caring behavior that confers survival benefits, then love is a decisive aspect of our evolution.” It is empathy and cooperation – not profit, selfishness, and the drive for ever more bigness – that will lead us toward a more humane civilization than our present one.
The text is a summary of a speech by Dr. Gruen in distribution of Loviisa Peace Prize 2010. The full speech can be read from Loviisa Peace Forum webpage.
Latinalainen Amerikka on ollut maailman vasemmiston menestystarina meneillään olevan vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä. Tämä pätee kahdella tavalla. Ensinnäkin – ja laajimmin tiedostetusti – vasemmistopuolueet sekä keskustavasemmistolaiset puolueet ovat saavuttaneet merkittävän sarjan vaalivoittoja menneen vuosikymmenen aikana. Kollektiivisesti Latinalaisen Amerikan hallitukset ovat ensimmäisen kerran ottaneet merkittävissä määrin etäisyyttä Yhdysvaltoihin. Latinalaisesta Amerikasta on tullut suhteellisen autonominen voimatekijä maailmanpolitiikan näyttämöllä.
Lisäksi on toinen asia, jossa Latinalainen Amerikka on ollut maailman vasemmiston menestystarina. Alkuperäiskansojen liikkeet ovat nostaneet päätään poliittisesti lähes kaikkialla ja vaatineet itselleen oikeutta järjestää poliittisen ja sosiaalisen elämänsä autonomisesti. Tämä herätti ensimmäisen kerran maailman huomiota Zapatistien kansannousussa Meksikon Chiapasin osavaltiossa vuonna 1994. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt samankaltaisten liikkeiden esilletulo kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa sekä niiden paikallisorganisaatioita yhdistävän Amerikanlaajuisen verkostoitumisen taso.
Ongelmaksi on muodostunut se, että näillä kahdella erilaisella vasemmistolla – puolueilla, jotka ovat vallassa eri valtioissa, sekä alkuperäiskansojen oikeuksia ajavilla indigenista-liikkeillä – ei ole samankaltaisia tavoitteita ja ideologista kieltä.
Puolueet ovat ottaneet päätavoitteekseen taloudellisen kehityksen. Ne pyrkivät tähän ainakin osittain kontrolloimalla enemmän omia resurssejaan ja solmimalla suotuisampia sopimuksia ulkopuolisten yritysten, hallitusten ja hallitusten välisten instituutioiden kanssa. Ne perustelevat pyrkimystä taloudelliseen kasvuun sillä, että vain kasvulla voidaan nostaa heidän johtamiensa kansalaisten elintasoa ja saavuttaa suurempi tasa-arvo maailmanlaajuisella tasolla.
Indigenista-liikkeet ovat pyrkineet saamaan vahvemman hallinnan omista luonnonvaroistaan sekä paremmat sopimukset, ei ainoastaan ylikansallisten toimijoiden kanssa, vaan myös omien kansallisten hallitustensa kanssa. Yleistäen voidaan sanoa, että heidän tavoitteensa ei ole taloudellinen kasvu vaan sopusoinnun löytäminen Pachamaman – Maaemon – kanssa. He sanovat, etteivät he pyri maapallon resurssien laajempaan vaan terveempään käyttöön, joka huomioi ekologisen tasapainon. Heidän pyrkimyksensä on buen vivir – hyvin eläminen.
Indigenista-liikkeiden päätyminen konfliktiin Latinalaisen Amerikan konservatiivisimpien hallitusten, kuten Meksikon, Kolumbian ja Perun hallitusten kanssa, ei ole yllättävää. Lisääntyvissä määrin ja varsin avoimesti indigenista-liikkeet ovat myös päätyneet konflikteihin vasemmistosuuntautuneiden hallitusten kanssa, kuten Brasiliassa, Venezuelassa, Ecuadorissa ja jopa Boliviassa on käynyt.
Sanon: ”jopa Bolivia”, sillä se on ainoa maa, jossa on maan alkuperäiskansojen vahvasti tukemana valittu indigenista-liikettä edustava presidentti. Siitä huolimatta siellä on syntynyt konflikti. Avainkysymyksinä Boliviassa, kuten muuallakin, ovat kysymykset: kehitetäänkö luonnonvaroja, miten niitä kehitetään, kuka päättää asiasta ja kuka saa haltuunsa voiton.
Vasemmistopuolueet ovat taipuvaisia syyttämään kanssaan konfliktiin päätyviä indigenista-ryhmiä – mahdollisesti sukkeluutena – toimimisesta kansallisten oikeistopuolueiden ja ulkopuolisten toimijoiden, erityisesti Yhdysvaltojen, käsikassaroina. Indigenista-ryhmät, jotka vastustavat vasemmistopuolueita, vakuuttavat toimivansa ainoastaan omien intressiensä nimissä ja omasta aloitteestaan. Ne vastaavasti syyttävät vasemmistohallituksia toimimisesta vanhojen konservatiivihallitusten tapaan ilman luonnonvarojen kehittämisen ekologisten seurausten todellista huomioimista.
Ecuadorissa sattui äskettäin mielenkiintoinen tapaus. Rafael Correan johtama vasemmistohallitus, joka alunperin pääsi valtaan indigenista-liikkeiden tuella, päätyi vakavaan konfliktiin niiden kanssa. Suurin juopa osapuolten välillä kulkee näkemyksissä hallituksen toiveesta kehittää Amazonin sademetsässä sijaitsevan Yasunin luonnonsuojelualueen öljyvaroja.
Hallitus sulki aluksi silmänsä alueen alkuperäiskansojen protesteilta. Lopulta presidentti Correa keksi nerokkaan vaihtoehdon. Hän ehdotti pohjoisen pallonpuoliskon vauraille maille, että jos Ecuador pidättäytyy Yasunin öljyvarojen kehittämisestä, pohjoisen vauraiden maiden tulisi kompensoida tämä Ecuadorille. Perusteluksi hän esitti, että tämä olisi panostus maailmanlaajuiseen taisteluun ilmastonmuutosta vastaan.
Presidentti Correan ehdotus tuotiin esille ensimmäisen kerran Kööpenhaminan ilmastokokouksessa vuonna 2009. Siellä sitä pidettiin silkkana fantasiointina. Viiden kuukauden neuvottelujen jälkeen viisi eurooppalaista hallitusta – Saksa, Espanja, Belgia, Ranska ja Ruotsi – ovat kuitenkin suostuneet perustamaan rahaston, jota hallinnoisi YK:n kehitysohjelma. Rahasto maksaisi Ecuadorille korvauksia siitä, ettei se kehitä Yasunin alueen öljyvaroja, koska kehittämättä jättäminen tukee hiilipäästöjen vähentämistä. Tämänkaltaisia sopimuksia kuvaamaan on kehitetty jopa uutta verbiä yasunisoida (to yasunize).
Kysymys kuuluukin nyt: miten monta tällaista sopimusta on mahdollista tehdä? Neuvottelujen panoksena on nimittäin perustavanlaatuisempikin kysymys, ”toisenlainen maailma” – Maailman sosiaalifoorumin sanoin – ja sen luonne. Perustuuko maailmamme jatkuvaan taloudelliseen kasvuun, ehkä jopa luonteeltaan vasemmistolaiseen, joka nostaisi eteläisen pallonpuoliskon asukkaiden reaalituloa? Vai perustuuko toisenlainen maailma muuttuneisiin arvoihin sivilisaatiossamme – maailmaan, jonka johtoajatuksena on buen vivir?
Tämä arvokeskustelu ei ole ratkaistavissa helposti. Tällä hetkellä asiasta keskustellaan Latinalaisen Amerikan vasemmiston keskuudessa. Samankaltaiset teemat kytevät kuitenkin pinnan alla monissa Aasian, Afrikan ja jopa Euroopan poliittisissa jännitteissä. Siitä saattaa kehkeytyä jopa tämän vuosisadan suuri poliittinen debatti.
Tekstin kaikki oikeudet Immanuel Wallerstein. Tekstin on kääntänyt englanninkielisestä Timmy Trümpler.
Ensimmäiset vuodet Taleban-hallinnon kukistumisen jälkeen näyttivät lupaavammilta. Kouluja avattiin, naiset pääsivät toimimaan ja liikkumaan vapaammin kuin aikaisemmin. Talebanin aikana kielletty leijanlennätyskin palasi Kabulin vuorten rinteille. Viimeisten viiden vuoden aikana tilanne on kuitenkin huonontunut koko ajan. Afganistanin turvallisuustilanne, käyttäen iskujen määrää mittarina, on heikentynyt samassa suhteessa, kun kansainvälisen yhteisön sotilaallinen panos on kasvanut. Yritystermein todettuna tuotto on ollut äärimmäisen heikko – investointien kasvaessa tulokset ovat painuneet alas. Liikeyrityksen tämä olisi johtanut konkurssiin. Samat lainalaisuudet eivät näytä pätevän sotilaalliseen ratkaisuun uskoviin, joiden johtopäätös on ollut lisätä väkivaltaa ja radikalisoitumista ruokkivaa läsnäoloa Afganistanissa. Absurdius vain korostuu, kun samanaikaisesti on tunnustettu, että Afganistanin ongelmaan ei ole sotilaallista ratkaisua.
Valtataistelu pashtoa puhuvien pataanien, Afganistanin suurimman etnisen ryhmän, ja Yhdysvaltojen tuella Talebanit kukistaneiden Pohjoisen liiton sotapäälliköiden sekä pääasiassa daria puhuvien tadzikki- ja uzbekkiryhmien välillä pitää yllä turvattomuutta, väkivaltaa ja sotaa Afganistanissa. Talebanien suorittamat iskut sekä afgaanisiviilejä, että kansainvälisiä joukkoja vastaan heijastavat tätä valtataistelua. Talebanit toimivat pataanien valtataistelun keihäänkärkenä. Tämä on yksinkertaistettu jako, mutta pääpiirteissään se kuvaa sitä, että ilman vallasta sopimista näiden toimijoiden kesken vakautta, turvallisuutta eikä rauhaa saavuteta. Sopiminen vallasta on vaikeaa etnisiin ryhmiin ja heimoihin sirpaloituneessa maassa, jossa ei ole vahvaa keskushallinnon perinnettä ja jossa valtion rajat eivät ole yhteneviä etnisten ryhmien alueiden kanssa. Etniset rajat ulottuvat Afganistanin rajojen ulkopuolelle. Pataaneja, jotka muodostavat suhteellisen yhtenäisen heimoryhmän raja-alueelle, on enemmän Pakistanissa kuin Afganistanissa ja pohjoisen uzbekit ja tadzikit ovat samaa ryhmää Uzbekistanin ja Tadzhikistanin enemmistöjen kanssa.
Kansainvälinen yhteisö hakee tukea Afganistanin toimilleen strategisen viestinnän rummuttaman turvallisuuden ilosanoman nimissä, vaikka lopputulos on päinvastainen sekä alueellisen että globaalin turvattomuuden lisääntyessä. Niin paradoksaalista kuin se onkin, nykyinen kansainvälisen yhteisön toimintatapa on mahdollistamassa Talebanien kaltaisen vallan paluun Afganistaniin. Kansainvälisestä yhteisöstä on tullut osa valtataistelua maassa, johon ei voi jäädä sotilaalliseksi voimatekijäksi vuosiksi ja jossa toisaalta nykyisin toimintatavoin ei kyetä lisäämään vakautta. Pelkona on, että vetäytyminen Afganistanista kiihdytettävien sotatoimien jälkeen kärjistää valtataistelun asetelmat siten, että sitä uhkaa verinen sisällissota turvallisuusvastuun siirtämisen ja siirtymisen sijasta. Kehityskulku voi olla hyvinkin samantapainen kuin neuvostojoukkojen vetäytymisen jälkeen, jolloin ei kulunut kuin kolme vuotta Afganistanin kommunistihallinnon kaatumiseen.
Sota Afganistanissa on jo hävitty. Tämän tunnustaminen mahdollistaisi kansainvälisen yhteisön toimintatapojen uudelleen tarkastelun. Afganistanista ei voida lähteä; kansainvälisen yhteisön tukea tarvitaan vielä pitkään. Sodan voittamiseen pyrkimisen sijasta on keskityttävä etsimään niitä keinoja, joilla vakauden, kehityksen ja rauhan rakentamista voidaan tukea. Se vaatii nykyisen politiikan muuttamista, mutta toisaalta rauhaa ja vakautta tukevat toimet eivät vaadi uusia keksintöjä.
Ensimmäiselle sijalle on nostettava rauhanvälitystoiminta Afganistanin valtataistelun ratkaisemiseksi. Ainoastaan sopimukseen pääsy kaikkien merkittävimpien osapuolten välillä Afganistanin hallinnosta luo ne olosuhteet, jossa vakaus mahdollistuu ja saa jalansijaa. Se on edellytys inhimillisen turvallisuuden lisääntymiselle. Alueellisen yhteistyön merkitystä on korostettava. Iran, Intia ja Pakistan ovat arvokkaita kumppaneita pyrkimyksessä tukea vakautta Afganistanissa. Niistä maista löytyy aito Afganistaniin liittyvä asiantuntemus.
Kansainvälisen yhteisön nykyiset toimintamenetelmät kertovat pelottavalla tavalla siitä tietämättömyydestä, jonka pohjalta Afganistanissa toimitaan. Afganistanissa tehtävän toiminnan päätökset vaativat syvää ymmärrystä – ja yhteistyötä afgaanien kanssa. Monipuolinen heimorakenne on luonut Afganistanista vuosisatojen kuluessa vaikeasti käsitettävän vallankäytön, heimo- ja perhekunnian sekä perinteiden verkoston. Pukhtunwalin – pataanitavan – tuntevat kaikki pataanit. Olennaisia siinä ovat kunnian, häpeän, koston ja vieraanvaraisuuden käsitteet. Näitä tuntematta on lähes mahdoton ymmärtää pataanien ajatusmaailmaa ja toimintatapoja. Heimodynamiikan ja sitä kautta syntyvien lojaaliussuhteiden ymmärtäminen on perusta sille, että tukitoimet kyetään suunnittelemaan tuloksia tuottavaksi afganistanilaisessa kulttuuriympäristössä.
Nykyinen sotilasvoimaan perustuva turvallisuuden tavoittelu on lisännyt turvattomuutta ja kääntänyt tavalliset afgaanit ”miehittäjää” vastaan. Tämä ei osoita ymmärrystä toimintaympäristön tuntemuksesta. Se on murentanut kansainvälisen yhteisön toiminnan oikeutuksen afgaanien silmissä. Osuvimmin näitä tuntoja kuvaa Nadeem Aslam Afganistaniin sijoittuvassa romaanissaan The Wasted Vigil: ”ikään kuin olisi mahdollista kohdella valtion hallitusta ystävänä, mutta sen kansaa vihollisena”.
Vieraassa ja monimutkaisessa kulttuuriympäristössä toimimisen suunnitteluun on kytkettävä monipuolinen joukko asiantuntijoita, jossa yhdenvertaisina sotilaiden kanssa edustettuina ovat antropologit, historioitsijat, kielitieteilijät, etnologit, sosiologit, uskonto- ja valtiotieteilijät. Se avaa ovea kokonaisvaltaisempaan käsitykseen siitä, mitä missäkin toimintaympäristössä on mahdollista tehdä, miten ja kenen ehdoilla. Tämä alkaa olla jo myöhäistä Afganistanin kohdalla, mutta tässä sodassa on paljon opittavaa tulevaisuuden kriisinhallinnalle ja rauhanrakentamiselle.
Edward Saidin varoitus tunnetun teoksensa Orientalism uusimman painoksen esipuheessa ”liitutaulun puhtaaksi pyyhkimisen” hyödyttömyydestä on ajankohtainen. Afganistanin menneisyyttä ja sieltä nousevaa todellisuutta ei voida pyyhkiä olemattomiin ja kirjoittaa tilalle länsimaisen mallin mukainen valtio- ja hallintojärjestelmä. Nykyisellä turvallisuusvastuun siirtämiseen pyrkivällä ”clear-hold-build”-strategialla pyritään tekemään juuri tätä. ”Liitutaulun puhtaaksi pyyhkimisen” pyrkimys on Saidin kuvaamaa orientalismia, ja johtaa siihen, mitä nyt ollaan Afganistanissa todistamassa.
Julkaistu lyhennettynä Kalevassa (30.9.2010)
The first years after the defeat of the Taliban government in Afghanistan seemed the most promising in the ongoing conflict. Schools were opened, and women were allowed to move about more freely than before. Even kite flying, which had been prohibited during the Taliban rule, returned to the mountain slopes of Kabul. During the last five years, however, the situation in Afghanistan has constantly deteriorated. If we take the amount of insurgent attacks as an indicator for security, the security situation has worsened to the same extent as the military contribution in Afghanistan has increased.
If we translate this into business management terminology, we may say the revenue has been extremely weak. Profit has dropped as investments have increased. A commercial enterprise would have gone bankrupt under these conditions. Those who believe in utilizing armed forces to stabilize Afghanistan don’t seem to consider this pattern valid for military interventions. Their conclusion has been to increase violence and military presence, which feeds radicalization. The absurdity of this action is emphasized by the general recognizing of there being no military solution for Afghanistan’s problems.
Insecurity, violence and war are being upheld due to a power struggle. The parties in this struggle are: the Pashto-speaking Pathan population, who are the biggest ethnic group in Afghanistan and among whom the Taliban have their support base; the warlords of the Northern Alliance, who defeated the Taliban with the help of the USA; and among the latter the groups of Dari-speaking Tajiks and Uzbeks. This is a simplified description. Nevertheless, it tells us that, if these actors don’t agree upon how power is to be distributed, neither stability nor security or peace can be reached. Agreements about power are hard to be reached in a country which is divided into ethnic groups and tribes, which does not have a strong tradition of centralized power, and where state borders don’t match with the borders between ethnic groups.
For its actions in Afghanistan, the international community seeks support by spreading a gospel of security, using strategic communication. This message notwithstanding, the result is the opposite: regional and global insecurity is increasing. Paradoxical as it might be, the way the international community is currently acting in Afghanistan is paving the way for the return of a Taliban-like regime. The international community has become a part of this power struggle. It is being feared that a withdrawal from Afghanistan, following intensified military operations, aggravates the power struggle in such a way that a bloody civil war lies ahead.
The war in Afghanistan has been lost already. If this was recognized, the way the international community acts in Afghanistan could be revised. Instead of striving to win a war, it is imperative to concentrate on finding ways of how to back up the building of stability, development and peace. To reach this, the current policy has to be changed. Yet, acting in support of peace and stability neither requires new ideas nor new inventions.
Uppermost priority must be given to peace mediation to solve the power struggle in Afghanistan. Only a treaty on governing Afghanistan between the most important warring parties will create the conditions under which stability is possible and catches on. The regional co-operation must be emphasized. Iran, India and Pakistan are valuable partners in backing up stability in Afghanistan. In these countries, genuine expertise on Afghanistan is found.
The current way the international community acts in Afghanistan tells us in gruesome ways about the ignorance this action is based upon. The decisions for action in Afghanistan require both a deep understanding and co-operation with the Afghan people. In the course of centuries, the diverse tribal-clan structure has shaped Afghanistan into a network of power-wielding, traditions and family and tribe honour – very hard to grasp. For example all Pathans know Pukhtunwali, their traditional code of life. Without knowing it, it is almost impossible to understand the Pathans’ thoughts and actions.
Striving for security by use of military force has increased insecurity and turned the Afghans against the ”occupiers”. This does not show any understanding of the operational environment and has reduced the international community’s actions’ legitimacy in the eyes of the Afghan people. The most appropriate description of these feelings is included in Nadeem Aslam’s novel The Wasted Vigil, which is set in Afghanistan: ”as though you can treat the government of a country as a friend but its people as an enemy.”
When planning any action in a strange and complex environment, a diverse group of experts must be bound in. As equals with military personnel, there must be anthropologists, historians, linguists, ethnologists, sociologists, theologians and political scientists. This opens the door to a more comprehensive understanding about what kind of action is possible in the respective operational environment, how it can be conducted and on whose terms. In the case of Afghanistan, the time for these kinds of considerations is almost up. Nevertheless, in this war there is much to learn for future crisis management and peace building.
Edward Said, in the introduction of the newest edition of his well-known work Orientalism, warns that trying to sweep history clean like a blackboard is useless. This warning is very topical. We cannot wipe away Afghanistan’s past and the reality emerging from it. Neither can we create instead a state apparatus based on a western model. This is exactly the aim of the current ”clear-hold-build” strategy, which strives to shift the responsibility for security to the Afghan government. The goal of sweeping the blackboard clean is orientalism described by Said. It will lead to what we are currently witnessing in Afghanistan.
Published in Helsinki Times (16.12.2010)
Länsimaissa väitetään usein, että jälkikolonialistisissa demokratioissa yhteiskunnat ovat jakautuneita. Tämä tarkoittaa myös, että demokratia nykyisessä institutionaalisessa muodossaan on kykenemätön vastaamaan yhteiskunnallisten jakolinjojen tarjoamaan haasteeseen. Jakolinjat heijastelevat osaltaan yhteiskunnallista moniarvoisuutta, mutta myös vallan jakautumista yhteiskunnassa. Kolonialismin ja globalisaation rikkomissa yhteiskunnissa jakautuneisuutta kärjistävät heikosti kehittynyt talous ja resurssien epätasainen jako. Demokratian haasteena on näin ollen muuntaa erimielisyydet moniarvoiseksi järjestelmäksi, muodolliset ja epämuodolliset jakolinjat sopimuksiksi ja kilpailu dialogiksi.
Ensi alkuun tärkeä kysymys on, onko oikeusvaltio riittävä lähtökohta yhteiskunnille? On yleisesti hyväksytty väite, että useimmat kolmannen maailman valtiot tarvitsevat vahvan oikeusvaltion kaikkine instituutioineen. Monen jälkikolonialistisen maan esimerkin perusteella yhteiskunnalliset jakolinjat ovat kuitenkin edelleen olemassa huolimatta oikeusvaltiosta. Intiassa, Nepalissa, Thaimassa ja Sri Lankassa laajat väestönosat ovat menettäneet uskonsa oikeusvaltioon. Haasteena on luovasti demokratisoida yhteiskunta huomioiden seuraavat seikat: oikeudenmukaisuus, oikeusjärjestelmän moniarvoisuus ja dialogisen kulttuurin kehittäminen.
Vähemmistöjen oikeuksien pohjalla on YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus sekä muun muassa Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus. Euroopassa on sopimusten avulla luotu vähemmistöjen suojaksi sekä autonomisia alueita, kuten Etelä-Tiroli, että kansainvälisiä instituutioita, kuten Ety-järjestö ja sen vähemmistövaltuutettu.
Sopimusten tie ei kuitenkaan ole toiminut Aasiassa tai Afrikassa. Siirtomaavallan vastaisen taistelun jälkeen monet kansalliset vähemmistöt, jotka osallistuivat vieraan vallan vastaiseen liittoumaan, eivät ole halunneet jäädä hiljaisiksi sivustakatsojiksi enemmistön johtamassa politiikassa ja odottamaan suojelua valtaväestön hyväntahtoisuuden nimissä. Näin on käynyt esimerkiksi Intiassa, Bangladeshissa ja Sri Lankassa. Tämän seurauksena on syntynyt väkivaltaisuuksia. Lisäksi hallitusten tukemia pogromeja on ilmennyt. Joka puolella opetus on sama. Vähemmistöryhmät vaativat itselleen kansalaisen statusta. Edustuksellisen demokratian mekaaninen omaksuminen ei voi toimia tällaisessa kontekstissa. Sen sijaan jälkikolonialistisessa kontekstissa demokratia vaatii jaetun suvereenisuuden, joka pohjautuu dialogin järjestämiseen eri ryhmien välillä.
Dialogi ei ole uusi asia jälkikolonialistisessa poliittisessa historiassa. Se oli olennaista siirtomaavallan vastaisessa taistelussa. Koalitioita ja rintamia muodostettiin, mutta yhteistyön opetukset hukattiin siirtomaavallan rakenteita purkaessa. Institutionaalinen demokratia on monin osin epäonnistunut sisällyttämään dialogin osaksi politiikkaa.
On syytä tutkia syitä, miksi dialogi haastaa demokratian institutionaalisia rajoja ja nostaa esille uusia kysymyksiä tavanomaisten poliittisten keskustelujen ulkopuolelta. Yksi syy liittyy oikeuksien ja oikeudenmukaisuuden käsitteisiin. Oikeudet kuuluvat lainsäädännön alaan, kun taas oikeudenmukaisuus kuuluu dialogiin. Se mikä alkaa vaatimuksena oikeudenmukaisuudesta voi päätyä oikeudeksi lainsäädäntöön. Demokraattinen diskurssi perustuu keskusteluun oikeuksista eikä oikeudenmukaisuudesta. Keskustelu oikeudenmukaisuudesta itse asiassa laajentaa keskustelun alaa. Demokraattinen teoria ennakoi dialogin sisältymisen poliittisiin prosesseihin, mutta dialogin käytännöt haastavat demokratian institutionaaliset rajat ja sen muodon. Tästä pääsemme toiseen syyhyn. Vaatimus oikeudenmukaisuudesta johtaa dialogiin pohjautuvan politiikan tutkimaan demokratian puutteita. Siten dialogiin pohjautuva rauhanpolitiikka alkaa kyseenalaistamaan yleisesti hyväksyttyä käsitystä siitä, että nykyään vallitseva demokratian muoto voisi ratkaista konflikteja.
Tuntemamme demokratia on usein lännestä lainattu versio. Se on suvaitsematon toisia kohtaan ja sisällyttää tai sulkee pois tiettyjä väestöryhmiä demokraattisesta päätöksenteosta. Näin ollen konfliktien demokraattinen ratkaiseminen ei välttämättä tarkoita dialogin laajenemista, vaan pelisääntöjen uudelleen muokkausta, jossa eri osapuolten maltilliset eliitit yrittävät siirtää sivuun vanhoja sääntöjä ja toimijoita. Näin rakenteet, jotka sisällyttävät toiset päätöksentekoon ja sulkevat toiset sen ulkopuolelle, jäävät olemaan. Poissuljetut tuodaan päätöksenteon piiriin, mutta jätetään marginaaliin. Seurauksena konfliktit eivät pääty, vaan odottavat ainoastaan uutta esilletuloa. Rotu, kansa, luokka, kieli, uskonto ja alue – kaikki mahdolliset perustelut alistamiselle katsovat demokratiaa kasvoihin. Alistaminen näyttää järjestykseltä, kun taas vaatimus oikeudenmukaisuudesta vaikuttaa anarkialta.
Tällainen tilanne vaatii demokraattisen kysymyksen uudelleenasettelua. Tänä päivänä meillä on toisaalta globaalit alistamisen rakenteet – taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset – joita heikot demokratiat kohtaavat. Toisaalta ihmisoikeusrikkomuksia vastaan on olemassa globaaleja protesteja, joissa globaaleilta valtarakenteilta vaaditaan antautumista dialogiin uusista oikeudenmukaisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Tämä on globalisaation ja demokratian “vaarallinen suhde”. Dialogin vaatiminen oli hätähuuto jälkikolonialistisissa maissa, ja siitä on nyt tullut maailmanlaajuinen huuto. Tästä syystä on tärkeää, että demokratiaan sisältyy mahdollisuus oikeudenmukaisuuden tavoitteluun dialogin kautta.
Julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynässä (26.11.2010). Tekstin on kääntänyt englanninkielisestä Timmy Truempler.
If, as is frequently suggested in the West, that in post-colonial democracies societies remain divided, this suggestion also means that democracy at least in its present institutional form(s) is unable to address the question of divisions. Now, we may begin by saying that divisions are not just divisions, but are reflections of social pluralities. But these are not reflections in any ordinary mirror. They appear and function like fault lines and divisions in the mirror of power. Therefore, how to address the issue of plurality, how to make democracy appropriate and functioning in the context of plural society, is the challenge for democracy. Democracy’s challenge is to re-transform divisions into pluralities, formal and informal partitions into accommodations, contest into dialogue, and power into desire (to co-live). In societies ravaged by colonialism and post-colonial globalization, where differences have been accentuated due to faulty resource planning, faulty utilization of resources, global economic domination, agrarian disaster, and industrial breakdown, the challenge for democracy is to manage conflicts, protect the rights of the victims of conflicts, and make plural solutions possible.
To begin with, the critical question will be: Is the rule of law enough in these societies? At one level it seems, also that is the common wisdom of the international managers of peace and state building, that most third world countries require strong foundations of the rule of law. By which is meant, regular elections, press freedom, electoral system, independent judiciary, market freedom, less state and less governance, some constitutionally guaranteed individual freedoms, and finally a strong police system, and criminal punishment code. Yet as we know, from the case of India and several other post-colonial countries, divides persist, different forms of domination such as linguistic, religious, cultural, economic, political, resource centric, national, etc. persist, and these divides accentuate the inequalities. In face of these divides, asymmetries, and inequalities, the formal institutional features just described become increasingly ineffective. As has happened in many post-colonial countries, for instance in India, Nepal, Thailand, or Sri Lanka, large sections of population lose faith in the rule of law. The challenge there is how to creatively democratize the society along with the political structure, not on the basis of market reforms (which indeed may be necessary but again in a different way), but on the basis of justice, legal pluralism, and dialogic culture. These are elements to be found in all post-colonial societies whose history is in the anti-colonial struggles and traditions of popular coalition building. The issue is: What will be the institutional forms of what can be called experiments in new democracy?
We can take the instance of minority protection. As we know, the rights discourse on minorities began in earnest with The Universal Declaration of Human Rights (UDHR), then the International Covenant on Civil and Political Rights (ICCPR), then other treaties and conventions right up to the Declaration on Non-Discrimination. The rights approach also got boost from anti-colonial struggles, anti-fascist wars, and the emphasis on individual rights and constitutionalism. Later on came group rights. Europe also became an example. The treaty route had been important in Europe for the regional protection of minorities. Thus with treaties of Locarno and Rapallo began a long route that in the process created autonomies such as in South Tyrol, then the Basel Charter, the European Court of Justice, the OSCE, and the arrangement of the OSCE High Commissioner for National Minorities. But why was this route not so successful in many countries of Asia or say Africa? Of the several clues to this question, we can mention some: in the context of anti-colonial struggles, minor groups having contributed to the national alliance against domination now refuse to be silent spectators to majoritarian polities (either in Sri Lanka or India). Thus accords for minority rights failed in Sri Lanka; bilateral treaties also failed or were only of limited success, such as the Pakistan-India joint accord in the form of Nehru-Liaquat Ali pact. In short, minorities refuse to be satisfied with the legal status of minorities (even this recognition they did not get in many countries as in Bangladesh with regard to the population in the Chittagong Hill Tracts) and to look for the protection of a benevolent majority. Riots have occurred. Government backed pogroms have taken place. And everywhere the lesson is the same, namely that minority population groups demand the status of a people. The implication is that in post-colonial context democracy now calls for shared sovereignty – shared by a new dialogic arrangement between different peoples. The further implication of this is for ideas of justice as supplement to the idea of rights. Though mainstream constitutional thinking has yet to welcome notions of pluralism, shared sovereignty, protection of common property resources, autonomy, decentralization, and many other forms of direct democracy, yet a thorough study of emerging critical juridical practices will show the trajectory of what we can call the possibilities of new democracy. Mechanical adoption of representative democracy may not work in such context. Again, India can be a good instance.
We can also take the issue of dialogue. Dialogue is of course not a new thing in post-colonial political history. As historians of popular constitutionalism tell us, dialogue was essential for anti-colonial struggles. Coalitions and fronts were built, yet the lessons were lost in the wake of decolonization, specifically in the mad craze to build up modern state, modern government, modern law, and modern centralized sovereign apparatus. New fault lines appeared, while old ones were reinforced. We forgot our own past of dialogic justice. Institutional democracy has failed to a large extent in accommodating the notion of dialogue in these polities, or to put the matter differently, dialogues have remained beyond the institutional reach of representative democracy. It is important to think: Why does dialogue tend to defy the institutional limits or forms of democracy, and raise new issues beyond their pale? One reason is that though rights and justice are closely inter-related concepts, rights belong more to the domain of law, while justice is more closely associated with dialogue. What begins as a demand for justice can end in the codified form of a right. The democratic discourse builds on the arguments of rights, and not on justice. Justice in fact expands their frontier. Therefore, though democratic theory may anticipate dialogue, and should anticipate it, the politics and practices of dialogue contest the given institutional limits of democracy; to be truthful, it challenges the democratic form, because dialogic imagination is fired less by the clamour for rights, more by the passion for justice. From this we can advance the second reason. The demand for justice leads dialogic politics to inquire into democratic inadequacies, summed up in the phrase “democratic deficit”, to the extent that dialogic politics in the form of peace politics begins questioning the hitherto accepted idea that the given form of democracy heals conflicts. We have to ask: Is the traditional form of democracy inherently dialogic?
What we consider as democracy is often a borrowed version – borrowed from certain given histories of the West. This borrowed version of democracy is intolerant of others, aggressively defines and protects its boundaries, and most significantly, includes and excludes others emphatically from the democratic nation, just as it had at one time excluded and later included women and lower classes. In such context, democratic resolution of conflicts may not mean fundamentally a broadening of dialogue, but a revision of the rules of the game whereby moderate elites of both sides try to marginalize old rules and old actors, and resultant process of negotiation is arrived at with hardly any public political debate. If the old agenda of contest was inspired by a mythological discourse of a democratic community, the new methodological politics is similarly a product of imagined consensus, which shuts out issues of justice, and which is indeed built on excluding these contentious issues. Thus while the polity is sought to be made stable, the fundamentals of inclusion/exclusion remain – the contradictory goals of including the excluded but keeping them at the margin, transforming them into legitimate political actors, yet ensuring their externalization. In this situation, conflicts do not die, they wait to reappear. Race, nation, class, language, religion, region… all conceivable forms of domination stare democracy at face. Domination appears as order, while the desire for justice appears as anarchy.
This situation calls for a reconfiguration of the democratic question. Today on one hand there are global patterns of domination – economic, social, and political – which weak democracies have to face; on the other hand, there is a globalization of protests against massive human rights violations with demands being placed on global power structures to agree to dialogue with constituencies of protesters on new issues of justice. This is the “dangerous liaison” we speak of between democracy and globalization. This is a post-colonial predicament. It is also not limited to post-colonial countries. This has now become a global predicament. It is in this context that we must bring in the notion of dialogic justice that democracy must inhere:
We can locate six broad principles of such dialogic justice. They can be also termed as principles of minimal justice:
(a) The victims of injustice must get the substantive recognition that injustice was done to them;
(b) The victims of injustice have to be assured of the conditions under which the undoing of injustice begins;
(c) There will be guarantee of these conditions;
(d) There will be custodianship of these guarantees;
(e) There will be conditions of innovations in and improvisations of existing pattern of rule;
(f) And finally, there will be federalization of rules and practices of dialogue and authority, in other words plural forms of justice.
Published in Helsingin Sanomat (26.11.2010)
Poliittinen kuohunta, levottomuudet, kriisit ja sodat määrittävät voimakkaasti käsityksiämme ympäröivästä maailmasta. Suomi osallistuu tällä hetkellä sotilaallisen kriisinhallinnan kautta yhdeksään maailman konfliktiin. Sodilla ja poliittisilla kriiseillä on monet kasvot; tapahtumat ja merkitys valottuvat erilaisena riippuen siitä, mistä kulmasta ja todellisuudesta niitä tarkastelee.
Kriisialueen asukas on sodan ja kaaoksen silminnäkijätodistaja, joka kokee maailmanpolitiikan ratkaisunhetket kipeän henkilökohtaisella tasolla. Median kautta kriisejä seuraava suomalainen muodostaa mielikuvansa tapahtumista tiedon, tunteidensa, asenteidensa ja kokemustensa pohjalta. Poliittiset toimijat arvioivat tilannetta, sen vakavuutta ja omaa mahdollista osallistumista tilanteeseen oman maansa kansainvälisen aseman ja globaalien voimasuhteiden näkökulmista. Sotavoimat tarkastelevat kriisejä strategian, taktiikan, tehokkuuden ja voimasuhteiden näkökulmista. Kriisien monikasvoisuuden vuoksi tilanteista ja niiden todellisuudesta, vaatimuksista ja riskeistä kerrotaan eri ryhmille eri tavoin. Miten sitten Suomen rauhanturvaoperaatiot rakentuvat eri ryhmille ja yleisökerrostumille suunnatussa viestinnässä?
Suomen osallistuminen rauhanturvaoperaatioihin esitetään kansallisena ylpeytenämme. Osallistuimme Suezin kriisiin rauhanturvajoukkoihin jo vuonna 1956. Vuosien saatossa yli 40 000 suomalaista on palvellut rauhanturvaajana ja maamme status ”kriisinhallinnan suurvaltana” onkin usein poliittisessa puheessa toisteltu teema. Velvollisuus, kunnia ja tarpeellisuus olla mukana kansainvälisen yhteisön yhteisissä ponnistuksissa nousevat usein esille perusteluna sille, miksi suomalaiset lähtevät kalliisiin kuin myös inhimillisesti traagisiin operaatioihin valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Myös kokemus, oppiminen ja sotilaallisen valmiuden ylläpitäminen sekä aseistuksen testaaminen vilahtelevat usein perusteluissa. Tärkeimpänä kriteerinä kuitenkin poliittisessa puheessa on kriisinhallinnan perusajatus: idealistinen kriisialueiden auttaminen, olosuhteiden parantaminen, turvallisuuden lisääminen ja kunnianhimoinen pysyvän rauhantilan saavuttaminen.
Harvemmin otetaan esille sitä, mitä sotilaat komennukseltaan odottavat, miten he osallisuutensa kansainvälisessä toiminnassa näkevät ja miten joukkoja rekrytoiva taho eli Suomen Puolustusvoimat markkinoi operaatioita uusille potentiaalisille sotilaille. Vuonna 2010 Puolustusvoimat rekrytoi rauhanturvaajia operaatioihinsa muun muassa kampanjalla ”Rauhanturvaajaksi. Sotilaallisiin kriisinhallintatehtäviin”, joka oli näyttävästi näkyvillä. Tietoa operaatioista, palkkauksesta, osallistumisen eduista ja edellytyksistä esiteltiin kampanjassa ytimekkäin perustiedoin ja näyttävin värikuvin.
Suomalaiselle kohdeyleisölle suunnatut esitteet puhuvat kohteidensa kieltä. Suomalaisten rauhanturvaajien keski-ikä on noin 27 vuotta ja rauhanturvaoperaatioihin osallistujat ovat 99 prosenttisesti miehiä. Värväyksen viestintä korreloi yksi yhteen sen kanssa, miksi reserviläiset ovat ilmoittaneet hakeutuneensa kriisinhallintapalvelukseen; suurimpia syitä Porin Prikaatin kyselyssä 2010 olivat työkokemuksen hankkiminen (36,46 %), palkkaus (20,83 %), vaihtelun hakeminen (10,42 %) ja tehtävien haasteellisuus (9,38 %). Merkittävää on, että halu auttaa toimialueen ihmisiä jäi vastauksissa 4,17 prosenttiin ja halu edistää suomalaista rauhanturvaamisosaamista vain hieman yli kahteen prosenttiin. Seikkailu, jännitys ja kokemus ovat kautta aikojen puhutelleet nuoria miehiä; kiinnostus äärikokemuksiin ja vaihtelunhaluisuus liitettynä vaarankokemukseen tuntuvat tänäänkin puhuttelevan enemmän kuin poliittisessa puheessa korostettu auttaminen ja kriisialueiden ihmisten elinolojen kohentaminen. Samalla kun kriisinhallinta ja rauhanturvaaminen ovat muuttuneet takavuosien operaatioihin verrattuna, vaikuttaa siltä, että suomalaisen rauhanturvaamisen suuri kertomus on rapautunut.
”Kokemus. Sitä ei rahalla saa” otsikoi Puolustusvoimien ”Haku käynnissä 24h” -julistetta, jonka kuvassa raskaasti aseistautuneet, sotilaallisen nuorekkaat vaaleat nais- ja miesrauhanturvaajat seisovat ryhdikkäinä. Taustana on Afganistanmainen maisema ja epäselvän himmeällä paikallisia keskustelemassa sotilashenkilöiden kanssa. Seikkailuteemaan sisältyy ajatus siitä, että kriisinhallintapalvelus tarjoaa turvallisen maamme kansalaiselle sellaisen tilaisuuden vaihteluun ja kokemukseen, jota järjestäytyneessä ja toimivassa yhteiskunnassamme ei yksinkertaisesti voi saada – vain kriisi- ja sotatila voivat tämän kokemuksen tarjota. Kutkuttava jännitys kaukaisilla mailla ja äärikokemus houkuttelevat nuorta kohdeyleisöä, mutta kolikon kääntöpuolena on vaara. Se, jota varsinkin suomalaisessa Afganistan- keskustelussa usein pelätään: väkivaltaisen kuoleman mahdollisuus.
Kun vertaillaan rauhanturvaajaksi hakeutuvien motivoivia tekijöitä ja odotuksia, rauhanturvaoperaatioiden värväysviestintää, yleisen tason poliittista puhetta rauhanturvaoperaatioista ja kertomusta niiden kansallisesta tarpeellisuudesta tarinat eivät täsmää. Ottamatta kantaa Suomen kriisinhallintatoimintaan ja sen arvokkuuteen sinänsä, olisi tarpeellista tarkastella puolustusvoimien strategisen kommunikaatioviestin eettistä kestävyyttä. Kun ristivalotetaan kriisien kokemisen eroja globaalilla tasolla, asettuu Puolustusvoimien kommunikaatiossaan käyttämä seikkailuteema jo melkeinpä makaaberiin valoon: Toisen onnettomuus, elämän olojen tuhoutuminen, vaihtoehtojen vähyys, fyysinen ja taloudellinen turvattomuus sekä väkivaltainen elinympäristö tarjoavat toiselle mahdollisuuden seikkailuun, mahdollisuuden mukavaan tienestiin ja paremman taustan työelämän haasteisiin.
On mielenkiintoista pohtia sitä, miten kriisinhallinnan kotimaiset rekrytointi- ja osallistumisteemat suhteutuvat siihen, miten kriisialueiden paikalliset ihmiset sekä kriisinhallintatoimijat kokevat tilanteensa, elämänsä ja asemansa kriisien keskellä. Tämän ajatuksen pureskelu saattaa avata ajatustapojamme ja käsityksiämme kriisinhallintaa laajemmista rakenteista, esimerkiksi siitä, miten ihmisyyden arvo ja mahdollisuutemme tässä globaalissa maailmassa sekä eri alueiden ihmisten kokemusmaailmat eroavat toisistaan hyvinkin radikaaleilla tavoilla.
Julkaistu Aamulehdessä (21.2.2011)
Political turbulences, unrests, crises and wars strongly determine the way we view our surrounding world. Currently, Finland is participating in nine different military crisis management operations in conflict zones worldwide. Wars and political crises have different faces. They receive their respective meaning depending on the beholder’s point of view and every-day reality.
People living in crisis areas are eye-witnesses to war and chaos. They experience the decisive moments of world politics on a painfully personal level. Finnish citizens, who follow crises via the media, constitute their understanding of the events based upon their knowledge, emotions, attitudes, and experiences. The political actors assess the situations and their gravity as well as their possible involvement from the perspective of their state’s international position and global power relations. The armed forces’ point of view is determined by military strategy, tactics, efficiency, and the different parties’ relative strength.
Due to the multi-facetedness of crisis situations, their various aspects – such as the reality on the field, the challenges they pose, and the risks they represent – are communicated to different groups in distinct ways. How then are the Finnish peacekeeping missions presented to different target groups?
The Finnish involvement in UN peacekeeping missions is often presented as national pride. Already in 1956, Finland participated in the international Suez crisis peacekeeping mission. Over the last decades, more than 40,000 Finns have served in international peacekeeping operations. Thus, Finland’s status as a “great power in peacekeeping” is a recurring theme in Finnish political rhetoric. Responsibility, honor, and the necessity to take part in the international community’s efforts are widely used justifications for the involvement in expensive and sometimes tragic operations outside of the country’s borders. The will to gain experience, to learn more, and to uphold military preparedness are commonly used rationales. The most important point, however, is the basic idea of crisis management: helping crisis-affected areas, improving living conditions, enhancing security, and achieving the ambitious goal: enduring peace.
Rarely, however, are the expectations of the peacekeepers and their view of their participation in international action discussed. The same applies to the ways in which the Finnish Defence Forces market the missions to potential peacekeepers in its public relations campaigns.
In 2010, the Finnish Defence Forces launched a highly visual advertising campaign for recruiting peacekeepers. Information about operations, salaries, benefits, and preconditions for applying were presented with concise basic information and flashy full-colour photographs. The campaign’s communication correlated strongly with the reasons the recruited peacekeepers gave for applying to peacekeeping service.
In a survey conducted in 2010, the major reasons for applying to peacekeeping missions were: gaining professional experience (36.46 %), salary (20.83 %), the desire for variation (10.42 %), and the challenge of the task itself (9.38 %). It is noteworthy that the desire to help the people in the field of action was a reason only in 4.17 percent of the answers. Only two percent of the respondents wanted to improve the Finnish expertise in peacekeeping operations.
The Finnish peacekeepers are on average 27 years old, and 99 percent of them are men. Throughout history, the ideas of adventure, excitement and gaining experience have appealed to young men. Even today, these reasons seem to be of more interest than the reasons mentioned in political speeches: helping people in crisis areas and improving the living conditions there. At the same time, when crisis management has gone through changes compared to earlier missions, it seems that the grand narrative of Finnish peacekeeping has eroded.
“Experience. No money can buy it”, is the headline in one of the Defence Forces’ recruiting campaign’s advertisement posters. What is depicted, are heavily armed, straight standing young and handsome male and female peacekeepers. In the background, there is a slightly blurred picture of an Afghanistan-like landscape with local people involved in talks with peacekeepers. This adventure-theme implies that service in crisis management forces offers for Finnish citizens an opportunity to gain the kind of experience and variation which cannot be acquired in a functioning, safe and organized society. Only crisis and war may provide you with this experience. The thrilling excitement and extreme experiences in foreign countries attract a young target group. On the other side of the tempting coin, however, the danger of violent death lurks.
When comparing the peacekeepers’ expectations and motivations for applying to peacekeeping operations with Finnish political rhetoric, combined with the national narrative of the necessity of peacekeeping, it can be noticed that these two narratives don’t fit together.
The ethical side of the Finnish Defence Forces’ communication should be examined more thoroughly. The adventure-theme used in recruiting peacekeepers can be interpreted in a nearly macabre way if the narrative is examined on a global level, and bearing in mind how differently crises are experienced depending on the beholders’ everyday reality. On the one hand, wars and disastrous events ruin the living conditions, diminish future prospects and cause physical and economic insecurity for the locals of crisis areas. On the other hand, these events offer, according to the Defence Forces’ recruiting campaigns, the opportunity for the Finnish peacekeeper to experience adventure, to get a nice salary, and to gain good background experience for the challenges of professional life.
It is interesting to reflect on how the themes used in the recruiting campaigns for peacekeeping missions relate to the ways in which the people of crisis-affected countries and the actors in crisis management view their own life and position in the midst of a crisis. These reflections may open new ways of thinking about those power structures of the world beyond crisis management, such as how the value of humanity and our possibilities and experiences in this global world seem to differ in very radical ways.
Published in Helsinki Times (10.3.2011). Translation: Timmy Trümpler.
Epätoivoisen koulutetun tunisialaisen nuoren polttoitsemurha tammikuussa 2011. Poliisi hakkasi Internet-kahvilassa hengiltä egyptiläisen nuoren aktivistin, jonka muistolle perustettiin Facebook-tukiryhmä. Näistä tapahtumista käynnistyi pohjoisafrikkalainen nuorisoliike diktatuureja vastaan. Kansainvälinen yhteisö ja akateemiset tutkijat yllätettiin, kuten tapahtui vuonna 1989. Arvostettu amerikkalainen konfliktien monitorointikeskus CIDCM määritteli raportissaan vuonna 2010 Libyan ja Marokon matalan konfliktiriskin sekä Algerian ja Egyptin heikon riskin maiksi. Suosittu L’atlas du Monde diplomatique (suom. julkaisu Maailmanpolitiikan Atlas) osui enemmän oikeaan varoittaessaan Maghreb-maiden kyvyttömyydestä ratkaista työttömien nuorten – usein hengenvaarallista – laitonta siirtolaisuutta Eurooppaan.
Presidentti Ahtisaari ennusti myös vuonna 2008 Nobelin palkintopuheessaan nuorisotyöttömyyden olevan keskeinen konfliktien lähde. Hän peräänkuulutti kehitysavun remonttia, joka painottaisi toimenpiteitä Afrikan nuorten työllistämiseksi. Nuorten 15–20-vuotiaiden osuus väestöstä on kaikissa Pohjois-Afrikan maissa keskimäärin 30 prosenttia (Suomessa 25). Tunisian, Algerian ja Jordanian nuorisosta työttömiä on eri arvioiden mukaan 30 prosenttia. Egyptissä naiset eivät työllisty ja peräti 83 prosenttia alle 30-vuotiaista työikäisistä naisista ei ole työssä tai työnhakijana; korkeasti koulutettujenkin kohdalla luku on 70 prosenttia.
Huolestuttavien lukujen takaa löytyy epäoikeudenmukainen yhteiskunta. Monille Pohjois-Afrikan maille analoginen tilanne löytyy läheltä, Luoteis-Venäjältä. Tutkin Suomen Akatemian hankkeessa sen alueen nuorison riippuvuutta epävirallisista ja korruptoituneista suhdeverkostoista. Siirtymätalouksissa koulutusjärjestelmät ja työmarkkinat olivat vaikeuttaneet nuorten itsenäistymistä ja integroitumista yhteiskuntaan. Lisääntynyt yksilönvapaus ei johtanutkaan rajattomiin mahdollisuuksiin, vaan päinvastoin nuorten sosiaaliseen turvattomuuteen. Miksi näin tapahtui?
Alena Ledenevan mukaan laeissa ja viranomaishallinnossa on niin paljon epäjohdonmukaisuutta, paikallista vaihtelua ja porsaanreikiä, että on pakko oppia selviämään navigoimalla epävirallisten kontaktien ja menettelytapojen avulla. Simon Clarke kutsuu tätä feodalisoituneeksi johtamiseksi. Kun työpaikkoja on vähän, tulee palkkauksesta ikään kuin palvelus, jonka kautta voi rakentaa riippuvuutta ja uskollisuutta työnantajaa kohtaan. Olipa nuori kuinka lahjakas tahansa hänen menestymisensä opinnoissa ja työelämässä on kiinni perheen asemasta suhdeverkostoissa. Petroskoin yliopisto-opiskelijat kertoivat lahjuksin maksetuista pääsykokeista ja korotetuista arvosanoista, sukulaisten suosimisesta rekrytoinnissa ja verkostosuhteiden tuomasta suojelusta työyhteisössä. Suuri osa nuorista piti tilannetta moraalittomana ja Venäjälle kestämättömänä. Työ ei vastaa koulutusta eikä organisaatioihin synny aitoa osaamista.
YK:n kehitysohjelman Human Development -raportti vuodelta 2010 kertoo samankaltaisesta tilanteesta Egyptissä. Nuoret arvelevat, että ainoa tie edetä yhteiskunnassa on lahjonta, tuttavuuksien käyttö ja lain ohittaminen. Turvaa ja luotettavuutta löydetään valtion sijaan uskonnollisista yhteisöistä. Ahkera opiskelu ei kanna eteenpäin, koska harmaa talous hanttihommineen työllistää joka tapauksessa. Valtio ei (enää) tarjoa työmahdollisuuksia, koska ikämiesten korruptoitunut eliitti istuu urakehityksen tulppana. Egyptin valtionhallinnon esimiestehtävissä olevista vuonna 2009 vain yksi prosentti oli alle 40 -vuotiaita.
Tämän lisäksi, kun vielä luottamus poliisiin ja oikeusjärjestelmään on heikko, ei ongelmia ratkaista ilman siviiliyhteiskunnan remonttia. Harmaalla taloudella ei ole kuluttajansuojaa eikä työsuhdeturvaa. Nyt kuohuneet maat – etenkin Algeria, Marokko, Libya ja Tunisia ovat panostaneet kaikille avoimeen koulutukseen. Tästä huolimatta koulutusta vastaavaa työtä ei ole. Korkeasti kouluttautunut tyttö valitsee tämän takia ja perinnesyiden vuoksi kodin ja avioliiton. Nepotistinen ja vain lähipiiriin luottava poliittinen järjestelmä on ongelman näkyvin osa. Syvin ja vaikein ydin löytyy vääristyneistä yrittäjyyden ja työelämän rakenteista.
Pohjois-Afrikassa on siis kyse paljosta muustakin kuin poliittisesta kapinasta ja demokratiavaatimuksista. Siviilikriisinhallinnan nykyinstrumenteilla: poliiseilla, oikeusjärjestelmällä, tullilla ja rajavalvonnalla ei vielä vaikuteta nuorten näköalattomuuteen ja tulevaisuusnäkymien puutteeseen. Niillä ei myöskään taltuteta Euroopan uhkaa, äärifundamentalistisia liikkeitä. Diktatuurin kaatumisen jälkeen epätoivoinen nuoriso voi löytää uuden syyllisen etnisistä ryhmistä tai maahanmuuttajista. Nuorten maastamuutto ei paranna tilannetta – olkoonkin, että väestörakenteeltaan ikääntyvässä Euroopassa tarvitaan heidän työvoimaansa.
Suomella on osana Euroopan unionia kykyä ohjata lähialueittensa yhteiskuntakehitystä rauhanomaiseen suuntaan niillä samoilla eriarvoisuutta tasaavilla keinoilla, joilla se on omaakin rauhaansa rakentanut. Kolonialismia se ei ole, vaan vastuun kantoa. 2011 on YK:n kansainvälinen nuorten teemavuosi. Sen nimissä on hyvä aloittaa.
Julkaistu Kalevassa (7.4.2011)
Pirjo Jukarainen (s. 1970) on koulutukseltaan hallintotieteiden tohtori. Hän työskentelee dosenttina Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa. Tutkimuksissaan hän on keskittynyt kriisinhallintaan, raja- ja lähialueiden tutkimukseen, nuorisoon sekä maanpuolustukseen ja konflikteihin liittyviin sukupuoli- ja tasa-arvo kysymyksiin. Jukarainen on SaferGloben neuvottelukunnan jäsen.
A desperate Tunisian young man set himself on fire and died in January 2011. The police beat a young Egyptian activist to death in an internet-cafe triggering the creation of a Facebook-group in his memory. These two events ignited a North African youth-movement against dictatorship. The international community was taken aback, as happened with the fall of the iron curtain in 1989 too. In 2010, the distinguished American conflict-management organization Center for International Development and Conflict Management defined Libya and Morocco as countries of low conflict risk. Algeria and Egypt were rated as countries with some risk. The popular L’atlas du Monde diplomatique was more right. It warned about the Maghreb countries’ incapability to prevent the unemployed youth’s illegal emigration to Europe.
Nobel Peace Prize winner, former President of Finland, Martti Ahtisaari warned in his prize acceptance speech that youth unemployment is a central source of conflict. He stressed the necessity to reform development aid in such a way that it would focus more on creating employment for African youths. On average, there are 30 percent of youth aged 15–20 in North African countries. According to different estimates, the share of unemployed youths in Tunisia, Algeria and Jordan lies at about 30 percent. In Egypt, women have very low chances of becoming employed. Up to 83 percent of women below 30 belonging to the workforce are either not working or not even jobseekers. Amongst people in higher education this figure is 70 percent.
An unequal society lies behind these unsettling figures. An analogous situation for many North African countries is to be found in close proximity to Finland, in Northwest Russia. In a project of the Academy of Finland, I conducted research on Northwest Russia’s youth’s reliance on informal and corrupt networks. In transitional economies the educational systems and working markets caused difficulties for the youth to gain economic independence and to integrate into society. More liberty did not lead to unrestricted opportunities but – on the contrary – to social insecurity. Why did it turn out like this?
According to Alena Ledeneva, many inconsistencies, local practices, and loopholes in the legislation and in the actions of the public officials in Russia exist. These circumstances require one’s ability to learn how to survive by navigating in the midst of informal contacts and procedures. Simon Clarke calls this ”feudalization of management”. When only few employment opportunities exist, employment becomes a favour with which the employer can build up a network of dependent and loyal clients. Regardless of the young person’s talent, his or her success in studies and career depends on the family’s possession of contact networks. The students of Petrozavodsk State University have reported about bribing used as a means to raise grades as well as in entrance examinations; nepotism being found in recruitment; and networks protecting their members in work communities. Most of the young people considered the situation immoral and unsustainable for Russia. Employment does not match education. Consequently, organizational know-how does not develop.
The United Nations Development Programme’s Human Development Report 2010 tells us about a similar situation in Egypt. The young people estimate that the only ways to move forward in society are bribery, networks, and bypassing of the law. Instead of the state, safety and trustworthiness are to be found within religious communities. Diligent studying does not help in getting further, since the gray economy with its manual labour offers employment anyway. The corrupt elite of old men is barring the chances for career development, and thus the state is not able anymore to offer employment. In 2009, only one percent of the managers in Egypt’s state administration were younger than 40.
Furthermore, trust in both the police and the judiciary is weak. Consequently, the problems cannot be solved without renewing the civil society. The gray markets offer neither consumer protection nor employment protection. The countries having experienced political turmoil lately, especially Algeria, Morocco, Libya and Tunisia, all have invested in an education system accessible for all. However, employment corresponding to education is not available. Because of this – and tradition as well – highly educated girls opt for family life at home. The visible part of the problem is the nepotistic political system, which puts trust only in close personal contacts. The problems deeper and more difficult to solve are the distorted structures in entrepreneurship and working life.
In North Africa there is much more in question than a political revolt and a demand for democracy. Contemporarily, civilian crisis management uses instruments such as: police forces, a judiciary system, and customs and border protection. These don’t have an effect on the youths’ lack of perspective and prospects. Neither do they deflect the threat on Europe: radical fundamentalist movements. After the fall of the dictatorships of North Africa, the desperate youth may find a new scapegoat in ethnic minorities or immigrants. The emigration of the youths to Europe will not improve the situation, although Europe needs their workforce in the face of its ageing population.
As a member of the European Union, Finland has the capacity to steer the societal development in EU’s ”near abroad” into a peaceful direction. This can be done by the same methods which were used to mitigate inequality in Europe, thus creating a peaceful society. This is not colonialism. Instead, it means carrying responsibility. 2011 is the United Nations International Year of Youth. Now there is a good time to start.
Published in Kaleva (7.4.2011). Translation: Timmy Trümpler.
Pirjo Jukarainen (born 1970) holds a Doctor in Administrative Sciences. She works as Senior Research Fellow in the Tampere Peace Research Institute. In her research she has focused on crisis management, border areas, near abroad, youth, and gender equality issues related to conflicts and national defense. Pirjo Jukarainen is a member of SaferGlobe Finland’s scientific steering committee.