Kylmän sodan jälkeen ydinaseiden määrä ja merkitys vähenivät länsimaissa. Maailmassa on kuitenkin kasvava joukko valtioita, joita ydinasekyvyn kehitys ja ylläpito kiinnostavat. Teknologian kehityksellä on ollut merkittävä vaikutus kansainvälisille suhteille ja sodankäynnille. Selkeimpiä esimerkkejä on ydinaseiden kehittäminen. Se johti kylmän sodan aikana asejärjestelmien tuhovoiman eksponentiaaliseen kasvuun. Suurvaltojen vastakkainasettelun osapuolet olivat kuitenkin ilmeisen yksimielisiä, ettei niitä tulisi koskaan käyttää sodan päämäärän saavuttamiseksi. Ydinaseista kehittyi lähinnä symbolisia asejärjestelmiä. Niiden omistaminen ja kehittäminen nähtiin silti tärkeänä. Kylmän sodan jälkeen globaalin ydinsodan uhan on koettu merkittävästi vähentyneen. Vaikka ydinaseilla on yhä poliittis-symbolinen arvo, niihin ei olla valmiita panostamaan merkittävästi. Yhdysvaltojen, Ison-Britannian ja Ranskan ydinaseiden kehittämistyön tavoitteena on viime vuosikymmenten aikana ollut pääasiassa estää olemassa olevan tai vähentyvän ydinasekyvyn totaalinen ”ruostuminen”. Vastaavasti läntisen sotilaspoliittisen liittokunnan – Naton – osalta ydinaseiden merkitys on selkeästi vähentynyt. Sen sijaan informaatioteknologian nopea kehittyminen on mullistamassa tavanomaisiin asejärjestelmiin liittyvät mahdollisuudet tarkasta ja mittavasta tuhovoimasta. Se on entisestään korostanut ydinaseiden siirtymistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikan marginaaliin kehittyneissä länsimaissa.
Erityisesti Yhdysvallat on pyrkinyt hyödyntämään korkean teknologian mahdollisuuksia sotateknologisen ylivoimansa varmistamiseksi. Kun Neuvostoliiton uhka väistyi, maa näki mittavat tutkimus ja kehityspanostukset teknologiavetoiseen ”asevoimien transformaatioon” takeena sodankäyntikyvyn etumatkan ylläpitämiselle. Yhdysvalloilla onkin ollut keskeinen rooli sotilaallisen suorituskyvyn arvioinnin standardin asettajana. Samaan aikaan sotilaspoliittinen logiikka on muuttunut. Pelote- ja patoamispolitiikan sijaan huomio on kohdistunut asevoimien käytettävyyteen uusien kriisien rajoittamiseksi tai ratkaisemiseksi. Irak ajettiin pois Kuwaitista vuonna 1991 uudenlaisen mutta tavanomaisin asein toteutetun ”teknosodan” keinoin. Täsmäasein ja ilmapommituksin toteutetut Naton amerikkalaisjohtoiset sotilasoperaatiot Balkanilla (Bosnia 1995, Kosovo 1999) ja Libyassa vuonna 2011 ilmensivät niin ikään kylmän sodan jälkeistä ”sodankäynnin vallankumousta”. Vahva usko uusiin teknisesti kehittyneisiin asejärjestelmiin vaikutti myös Yhdysvaltain päätökseen aloittaa Irakin sota vuonna 2003. Korkean teknologian tavanomainen sodankäynti on kuitenkin vain harvoin tuottanut haluttuja poliittis-strategisia tuloksia.
Kaikki eivät ole pysyneet uusimmassa kehityksessä mukana. Niille nouseville suurvalloille, joilla ei ole mahdollisuutta ratsastaa tavanomaisten aseiden kehityksen aallonharjalla, ydinaseet ovat edelleen keskeinen arvovaltapolitiikan väline. Venäjälle, Kiinalle, Pakistanille ja Intialle ydinaseiden omistamiseen ja kehittämiseen liittyvä logiikka ei ole teknologian yleisen kehittymistahdin myötä muuttunut niin paljon kuin länsimaiden osalta. Erityisesti Venäjä on nähnyt ydinaseiden uudistamis- ja kehitystyössä mahdollisuuden suurvalta-asemansa palauttamiseen ja voiman osoittamiseen. Venäjän ja Kiinan kaltaisille maille ydinaseet tarjoavat toistaiseksi mahdollisuuden kieltäytyä osallistumasta Yhdysvaltojen johdolla käytävään, tavanomaisiin aseisiin liittyvään sotateknologiseen kilpajuoksuun. Koska Kiina ja Venäjä ovat edelleen monilla sotateknologian sektoreilla Yhdysvaltoja noin sukupolven verran jäljessä, ydinaseiden merkitys säilynee jatkossakin. Näin myös olemassa olevat ydinaseisiin liittyvät kansainväliset sopimukset ja järjestelyt toimivat jatkossakin eräänlaisena kansainvälisen politiikan ”ilmapuntarina”. Kansainvälinen ydinasenormisto tarjoaa altavastaajan asemassa oleville maille strategisen voimavaran: sopimuksia rikkomalla ne voivat vaikuttaa Yhdysvaltojen toimiin – niin ydinaseisiin kuin tavanomaisiin aseisiinkin liittyvissä kysymyksissä.
Samalla kun ydinaseiden suurvaltapoliittinen merkitys on vähentynyt, niiden leviäminen niin sanottujen roistovaltioiden käsiin on noussut keskeiseksi kansainväliseksi turvallisuusongelmaksi. Kylmän sodan jälkeisellä ajalla sellaisiksi luokiteltujen – erityisesti Iranin ja Pohjois-Korean – kiinnostus ydinaseisiin näyttää merkittävästi kasvaneen. Ydinaseiden omistamiseen liittyy statusnäkökohtia, mutta myös sotilasoperaatioiden yllä kuvattuja muutoksia. Maailman ainoan sotilaallisen supervallan valmius aktiivisesti käyttää huippuunsa kehiteltyä asevoimaansa uusien turvallisuusuhkien poistamiseksi on lisännyt pelotteen tarvetta valtioissa, jotka kokevat olevansa operaatioiden mahdollisia kohteita. Ydinaseiden houkuttavuus näytti lisääntyvän sitä mukaa, kun roistovaltio-käsite levisi Yhdysvalloissa 1990-luvulla – ja etenkin kun kansainvälisen politiikan ja asevoiman käytön säännöt määriteltiin uudella tavalla vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen. Laajemmin tarkasteltuna houkuttelevuus on lisääntynyt Persianlahden alueella. Yhtenä syynä on Iranin ydinohjelman eteneminen. Esimerkiksi Saudi-Arabian on arvioitu varmistaneen itselleen kyvyn hankkia ydinase tilanteessa, jossa Iran liittyy ydinasevaltioiden joukkoon. Tekniset tekijät ovat merkittäviä sodankäynnin ja varustautumisen kannalta, mutta ne eivät koskaan yksin määritä sodan lopputulosta tai asejärjestelmien käytettävyyttä ja tehoa.
Ajatus ydinaseettomasta maailmasta vaikuttaakin tällä hetkellä saavuttamattomalta utopialta ja lähinnä juhlapuheiden korulauseilta. Kansainvälisen turvallisuusjärjestelmän toimintalogiikka ja dynamiikka joutunee jatkossa mukautumaan laajenevaan ydinasemaiden määrään. Erityisen vaaralliseksi tämä kehitys muuttuisi tilanteessa, jossa ydinaseita päätyisi ei-valtiollisten toimijoiden käsiin. Niillä kun ei ole valtioille tyypillisiä turvallisuuspäämääriä. Monella radikaaliryhmittymällä ei myöskään ole pidäkkeitä laajamittaisen tuhon tietoiseen aiheuttamiseen.
Artikkeli on julkaistu Ydin -lehdessä (3/2014).
Jyri Raitasalo on koulutukseltaan valtiotieteiden tohtori. Everstiluutnantti Raitasalo toimii Strategian ja turvallisuuspolitiikan dosenttina Maanpuolustuskorkeakoulussa.
