Iranin ja niin kutsutun P5+1 -ryhmän (YK:n turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä Yhdysvallat, Kiina, Venäjä Ranska ja Iso-Britannia sekä Saksa) neuvottelujen aikaraja Iranin ydinohjelmasta umpeutui heinäkuun lopulla. Maat sopivat väliaikaisessa sopimuksessa marraskuussa 2013 Iranin rajoittavan uraanin rikastamista ja USA:n ja EU:n puolestaan helpottavan talouspakotteita. Vaikka lopullista ratkaisua toivottiin heinäkuussa, ei neuvotteluissa saatu tulosta ja uusi aikaraja asetettiin marraskuun lopulle.
Sopimuksen aikaansaaminen on tärkeää kaikille osapuolille. Obaman hallinto tarvitsee näyttöjä siitä, että se kykenee estämään ydinaseiden leviämisen. Kyse on ennen kaikkea tehokkaan valvonnan aikaansaamisesta, jotta kansainvälinen yhteisö ehtii reagoida Iranin mahdolliseen tulevaan päätökseen valmistaa ydinaseita. Mikäli Iran jatkaa uraanin rikastusta ilman yhteisesti sovittuja rajoituksia, Saudi-Arabia on sanonut hankkivansa vastaavat valmiudet – ei niinkään ydinaseen mahdollisen käytön muodostaman uhkan takia vaan voimatasapainon säilyttämiseksi. Israel puolestaan on valmis sotilaalliseen iskuun estääkseen Iranin ydinohjelman jatkumisen sellaisenaan. Iran tarvitsee sopimuksen turvallisuusintressien ohella myös taloudellisista syistä, vaikka onkin tottunut elämään pakotteiden alla jo vuosikymmeniä. Eurooppa puolestaan tarvitsee vaihtoehtoisen energialähteen Venäjän öljylle ja kaasulle.
Neuvottelutulokseen pääseminen on tärkeää myös ydinsulkusopimukselle, joka on alan merkittävin ydinaseriisuntaan ja ydinaseiden leviämisen estämiseen liittyvä kansainvälinen sopimus. Ydinsulkusopimus on jo jatkuvasti kritiikin kohteena sen salliessa muutamien ”virallisten” ydinasemaiden (P5) olemassaolon, ja näiden valtioiden käyttäessä sopimusta oikeuttaakseen asemansa. Mikäli sopimusta Iranin ydinohjelmasta ei saada aikaiseksi heikentää se entisestään ydinsulkusopimusta. Vaarana on, että koko sopimus asetetaan kyseenalaiseksi, mikä johtaisi jäsenet miettimään uudestaan turvallisuusstrategiaansa. Useiden maiden kohdalla tämä todennäköisesti tarkoittaisi pyrkimyksiä hankkia ydinaseita.
Jotta valtiot pitkällä tähtäimellä ja pysyvästi saadaan pidättäytymään ydinaseen kehittämisestä, on luotava puitteet, joissa on niiden oman edun mukaista pysyä ydinaseettomana.
Valtio, joka tuntee itsensä uhatuksi kilpailevan ydinasevaltion vaikutuspiirissä, toimisi suorastaan irrationaalisesti, jos se ei pyrkisi hankkimaan itselleen samaa kapasiteettia tai vähintään pitäisi ydinaseoptiota avoinna. Länsivaltojen olisikin huomioitava paremmin Iranin turvallisuushuolet. Vaikka nykytilanteessa on epätodennäköistä, että Yhdysvallat antaisi turvatakuut Iranille, tulevaisuudessa tämä voisi tulla mahdolliseksi osana Lähi-idän joukkotuhoaseetonta vyöhykettä. Iran on ollut valmis osallistumaan vyöhykkeen perustamista koskevaan kokoukseen, jota ei kuitenkaan ole Israelin vastustuksen vuoksi saatu järjestettyä Israel on Intian ja Pakistanin ohella ainoa valtio, joka ei ole koskaan liittynyt ydinsulkusopimukseen ja jolla tiedetään olevan ydinaseita. Iranin kanssa käytäviä neuvotteluja helpottaisikin huomattavasti, jos Israelia samaan aikaan painostettaisiin liittymään ydinsulkusopimukseen tai edes keskustelemaan joukkotuhoaseista vapaan vyöhykkeen perustamisesta Lähi-itään. Yllä mainittujen syiden perusteella on selvää, että sopimukseen Iranin kanssa on päästävä. Neuvottelut tulevat myös toimimaan ennakkotapauksena niille maille, jotka tulevaisuudessa haluavat kehittää ydinaseen rauhanomaisen ydinvoiman varjolla.
Sopimuksen aikaansaamisessa ei kuitenkaan ole kysymys ainoastaan siitä, että Iran saadaan pidättymään ydinaseen kehittämisestä. Tavoitteena on lisäksi estää Iranin eristäytyminen kansainvälisestä yhteisöstä. Iranilaisessa yhteiskunnassa on presidentti Rouhanin valtaan astumisen jälkeen ollut havaittavissa asteittaista muutosta: kansalaisjärjestöillä on enemmän tilaa toimia, poliittisia vankeja on vapautettu ja naisten asema on hieman parantunut. Vaikka EU ei ole saanut vietyä läpi suunniteltua Iran-strategiaansa, on Iranilla ja länsimailla tällä hetkellä keskusteluyhteys, jota ei pidä jättää käyttämättä. Iranin uusi poliittinen tila ei välttämättä kestä kovin pitkään, sillä Rouhanin ja Obaman seuraajat tuskin jatkavat edeltäjiensä linjalla. Toisaalta neuvottelutuloksen aikaansaaminen olisi voitto Rouhanille ja saattaisi auttaa maltillisen presidentin toiselle kaudelle.
Ydinohjelmaa koskevaa vuoropuhelua tulisikin laajentaa koskemaan muun muassa ihmisoikeuskysymyksiä, huumekaupan vastaisia toimia sekä kulttuuriyhteistyötä. Tilaisuus yhteistyön tiivistämiseen iranialaisten kansalaisjärjestöjen kanssa tulisi myös käyttää hyväksi. Avoimen vuoropuhelun ja jatkuvan yhteistyön luominen Iranin ja lännen välillä vaatii poliittista tahtoa, jonka saavuttamisen voi nähdä ydinohjelmaan liittyvien teknisten yksityiskohtien ratkomistakin suurempana haasteena. Tässä olisi esimerkiksi EU-edustuston avaamisella Teheraniin keskeinen rooli.
Artikkeli on julkaistu alunperin Kalevassa (25.8.2014).
Tarja Cronberg on tekniikan että kauppatieteiden tohtori. Hän on erikoistunut turvallisuustutkimukseen ja toiminut muun muassa Kööpenhaminan rauhantutkimuslaitoksen COPRI:n johtana 2001-2003. Cronberg oli kansanedustajana vuosina 2003-2007 ja työministerinä 2007-2009. Hän oli europarlamentaarikko vuosina 2011-2014 ja parlamentin Iran-suhteista vastaavan valtuuskunnan puheenjohtaja sekä ulkoasiainvaliokunnan että turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alivaltuuskunnan jäsen. Cronberg on Suomen Rauhanliiton puheenjohtaja ja SaferGloben neuvottelukunnan jäsen.
Nora Westerlund on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri ja hän käsitteli pro gradu -tutkielmassaan ydinaseriisuntaa. Vuosina 2012-2014 Westerlund toimi europarlamentaarikko Cronbergin parlamenttiavustajana Brysselissä.
