Ukraina, Moldova ja Georgia kolkuttelevat EU:n ovella toivoen EU-maiden johtajien päättävän joulukuun 2023 huippukokouksessa jäsenyysneuvottelujen avaamisesta. Poliittinen paine on kova antaa ainakin Venäjän painostuksen alla oleville Ukrainalle ja Moldovalle tämä tärkeä askel kohti eurooppalaista perhettä ja pois Venäjän valtapiiristä. Todellisuus mahdollisesta laajentumisvauhdista on kuitenkin aivan toista maata.
Monet asiantuntijat muistuttavat, että EU-johtajien lupaukset näiden maiden jäsenyydestä ensi vuosikymmenen vaihteessa ovat liioiteltuja. Länsi-Balkanilla Pohjois-Makedoniassa, Albaniassa, Serbiassa ja Montenegrossa Kosovosta ja Bosnia-Hertsegovinasta puhumattakaan hallitukset ja kansalaiset tietävät, kuinka hidas lähentymisprosessi voi olla. Nämä maathan ovat pyrkineet EU:hun jo yli kaksikymmentä vuotta.
Keskustelua käydään nyt, kuinka EU:n päätöksentekojärjestelmää olisi uudistettava, jotta unioni pystyy toimimaan Ukrainan ja muiden uusien jäsenmaiden liittyessä. Myös jäsenyysprosessin askelmia pohditaan, jotta uudet jäsenmaat täyttävät varmasti tarvittavat kriteerit. Kysymys laajentumispolitiikan kestävyydestä ei kuitenkaan liity vain hakijamaiden jäsenyyskelpoisuuden mittaamiseen ja EU:n rakenteiden valmiuteen integroida uusia jäsenmaita, vaan myös siihen, miten kansalaiset niin EU:ssa kuin hakijamaissakin ovat tunnetasolla valmiit ottamaan vastaan laajentumisprosessissa eittämättä vastaantulevat muutokset, ongelmat ja pettymykset. Vaikka jäsenyysneuvottelut ovat melko teknisiä, niiden eteneminen, jarruttaminen ja lopputulos ovat poliittisen tahdon varassa.
Kun jäsenyyskysymys lopulta tulee EU-maiden päätettäväksi, on kansalaismielipide keskeisessä roolissa. Jos laajentumispolitiikan halutaan olevan uskottavaa, olisi EU:n johtajien lisäksi myös nykyisten jäsenmaiden poliittisen johdon otettava ajoissa selkeä linja laajentumisen puolesta julkisessa keskustelussa EU:n sisällä. Samalla olisi tärkeää kertoa hakijamaiden kansalaisille avoimesti prosessista, joka voi hidastua tai jopa päätyä umpikujaan (kuten neuvottelut Turkin kanssa) perusteettomien lupausten sijaan.
Kommunismin kaaduttua Keski- ja Itä-Euroopan maat suuntasivat katseensa kohti EU:a. Liittoutumattomat maat Suomi, Ruotsi ja Itävalta olivat ensimmäiset jäsenet, jotka liittyivät EU:iin tämän poliittisen murroksen jälkeen 1995. Kööpenhaminan kriteerit oli päätetty huippukokouksessa 1993, ja niiden pohjalta kehitettiin laajentumisprosessi, joka kulminoitui 2004 kymmenen maan liittymiseen EU:iin – mukaan luettuna Slovenia ainoana entisen Jugoslavian tasavaltana.
EU pyrki uudistamaan rakenteitaan myös 2000-luvun laajentumisaallon alla. Eurooppa-valmistelukunnan (konventti) laatima ehdotus sopimukseksi Euroopan perustuslaista johti lopulta negatiivisiin kansanäänestyksiin Ranskassa ja Alankomaissa. Laajentumisväsymyksestä tehtiin syntipukki kansalaisten EU-vastaisille näkemyksille. Katseet käännettiin talouskriisiin ja pois laajentumisesta. ”Pacta sunt servanda” oli silloisen laajentumiskomissaari Olli Rehnin motto – lupauksista on pidettävä kiinni – eikä laajentuminen täysin pysähtynyt. Kymmentä Itä- ja Keski-Euroopan maata seurasivat itäisen Balkanin maat Bulgaria ja Romania (2007), joille asetettiin erityinen oikeusvaltiovalvontamekanismi, sekä Kroatia (2013) seuraavana entisen Jugoslavian maana. Muut Länsi-Balkanin maat jäivät odottamaan vuoroaan.
Nykyiselle komissiolle tekisi mieli sanoa ”festina lente” – kiiruhda hitaasti – ja varoitella liian nopeista lupauksista, joilla ei välttämättä ole todellisuuspohjaa, jos EU:n kansalaiset kääntyvät laajentumista vastaan tajutessaan Ukrainan koon ja laajentumisen hintalapun tai jos EU:n rakenteet eivät pysty uudistumaan positiivisessa yhteisymmärryksessä. Sopeutuvatko suuret jäsenmaat todella uuteen tilanteeseen, jossa Ukrainan kokoisella jäsenvaltiolla yhtäkkiä onkin suuri päätösvalta perustajajäsenten Ranskan ja Saksan rinnalla.
Ja kuka jää taas näissäkin prosesseissa odotuslistalle: Bosnia-Hertsegovina ja Kosovo Balkanin viimeisinä kysymysmerkkeinä? Entä Venäjän valtapiiristä hissukseen askelia ottava Georgian naapurimaa Armenia – Turkin ja Azerbaidžanin ristipaineessa – joka on juuri kotouttamassa yli satatuhatta evakkoa Vuoristo-Karabahin alueelta? Onko EU:lla valmiuksia ottaa suurempaa vastuuta esimerkiksi Etelä-Kaukasuksen alueen tulevaisuudesta, jos jäsenyysneuvottelut Georgian kanssa jonain päivänä avataan? Yhteisen ulkopoliittisen äänen löytäminen tuntuu jo nyt lähes mahdottomalta erilaisten sisäpoliittisten vaatimusten ja taloudellisten intressien ristipaineessa. Jäsenmailla ja näin ollen tulevalla huippukokouksella joulukuussa on suuri vastuu näiden kysymysten pohdinnassa.
Viimeisten EU:n ulkopuolella odottavien Balkanin maiden odotetaan hitaasti täyttävän jäsenyyden ehdot. Pohjois-Makedonia sai hakijamaastatuksen jo 2005, Montenegro 2010, Serbia 2012, Albania 2014 ja Bosnia-Hertsegovina vihdoin joulukuussa 2022. Kosovolle on annettu vain EU-jäsenyysperspektiivi. Monelle EU-maalle Balkanin maine epätasapainoisena alueena on ollut vaikea pala niellä laajentumiskeskustelussa, mutta myös kansalliset intressit ja kahdenkeskiset ongelmat ovat nousseet laajentumisen hidasteiksi. EU-jäseniksi päässeillä naapurimailla on täysi mahdollisuus hidastaa hakijamaiden edistymistä laajentumislinjalla.
Pohjois-Makedonialle annettiin ehdokasmaastatus muutama vuosi Ohridin sopimusten jälkeen tilanteen rauhoittamiseksi albaanivähemmistön ja slaavienemmistön välillä. Vaikka EU:n komissio kehotti avaamaan neuvottelut vuodesta 2009 alkaen, kiista Kreikan kanssa maan nimestä esti jäsenyysneuvottelut aina vuoteen 2020, kunnes Makedonia edellisenä vuonna muutti nimensä Pohjois-Makedoniaksi. Nyt toinen naapurimaa Bulgaria on löytänyt laajentumisneuvotteluista tilan, jossa viedä omia kansallisia intressejään eteenpäin, eikä se anna Pohjois-Makedonia edetä jäsenneuvotteluissa. Yhtään neuvottelulukua ei ole avattu. Pohjois-Makedoniaa kooltaan muistuttavan Albanian neuvottelut avattiin virallisesti vasta viime vuonna 2022. Kreikalla on omat intressit maan pienen kreikkalaisvähemmistön asioissa, eikä Albaniakaan siis pääse helpolla EU-naapurin rinnalla.
Serbia sai perinnöksi entisen Jugoslavian hallintorakenteet, olihan Belgrad Jugoslavian pääkaupunki. Sillä oli siis alun perinkin parhaat mahdollisuudet nopeaan edistymiseen jäsenyyskriteerien täyttämisessä. Serbia oli kuitenkin ikävässä asemassa Jugoslavian hajoamissodissa, eikä EU-jäsenyys ole ollut kansalaisten suurin haave viime vuosina. Serbialaiset kokevat 2008 itsenäistyneen Kosovon kuuluvan Serbiaan ja äänestävät vuodesta toiseen kansallismielisen hallituksen, joka ei edes Venäjän hyökättyä Ukrainaan ole liittynyt EU:n ulkopoliittisiin linjauksiin Venäjää vastaan eikä Venäjän vastaisiin pakotteisiin. 2014 avatut neuvottelut ovat kuitenkin edenneet, sillä yli puolet neuvotteluluvuista on jo avattu. Pikkuinen kuudensadantuhannen asukkaan Montenegro on jakautunut itsenäisyysmielisiin ja Serbia-mielisiin. Sen kanssa neuvottelut aloitettiin vuonna 2012, ja kaikki 33 neuvottelulukua on avattu, ja kolme alustavasti jo suljettu.
Sen sijaan Bosnia-Hertsegovina, joka kärsi pahiten Jugoslavian hajoamissodista (pääkaupunki Sarajevo oli piiritettynä lähes neljä vuotta, ja yli satatuhatta ihmistä kuoli Bosnian sodassa), on todella vaikeassa tilanteessa, sillä Daytonin rauhansopimuksessa luotu monisäikeinen valtiorakenne lienee kyvytön vastaamaan laajentumisneuvottelujen vaatimuksiin. Rauhansopimuksen luoma perustuslaki on jo todettu EU:n ihmisoikeuksien vastaiseksi, sillä poliittisiin johtovirkoihin pääsee vain kolmen kansallisuuden edustajat (serbit, kroatit ja bosniakit). Väkivaltaisuudet lopettanut vallanjako kolmen suuren ryhmän välillä säilyy yhä, eivätkä ryhmät ole valmiita uudistamaan hallintorakennetta, joka voisi viedä kansallisuuksilta niille luvatut valtaoikeudet. Lisäksi liittovaltion osa, Serbia- ja Venäjä-mielinen Serbitasavalta (Republika Srpska), on selkeästi haluton lähtemään EU-tielle, ja alueen johtajat päinvastoin pyrkivät eri tavoin heikentämään liittovaltion rakenteita. EU antoi viime vuonna maalle hakijamaastatuksen, mutta on kyvytön rauhoittamaan maan sisäpoliittista tilannetta ja vahvistamaan valtion yhtenäisyyttä.
Kosovo on toinen esimerkki Balkanin valtiosta, jolla ei ole uskottavaa EU-jäsenyysperspektiiviä EU:n virallisesta retoriikasta huolimatta. Viisi jäsenmaata ei tunnusta Kosovon itsenäisyyttä, mikä johtaa siihen, ettei yhteislinjaa Kosovon suhteen voi löytää. Näin ollen Kosovon albaanienemmistöisellä johdolla ei ole poliittista painetta kuunnella EU:n ohjeistuksia kuin omien intressiensä näkökulmasta. Samalla serbivähemmistön ääriainekset pyrkivät horjuttamaan nuoren valtion tasapainoa. Serbian ja Kosovon EU-tie on kuitenkin liitetty yhteen niin, että molempien eteneminen (vaikkakin eriarvoinen sellainen, kun toinen neuvottelee jäsenyydestä ja toisella ei ole edes ehdokasmaastatusta) on linkattu niin kutsuttuun ”normalisaatioprosessiin”. Serbialta ei vaadita Kosovon itsenäisyyden tunnustamista (eiväthän viisi jäsenmaatakaan sitä tunnusta) mutta Serbialta odotetaan, ettei se estä Kosovon liittymistä kansainvälisiin järjestöihin. Molempien odotetaan pääsevän neuvotteluratkaisuihin erilaisissa käytännön kysymyksissä. Neuvottelut jatkuvat.
EU olisi voinut jatkaa tällä jarruttelevalla laajentumistiellä vielä pitkään, ellei Venäjä olisi hyökännyt Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Neljä päivää myöhemmin Ukraina haki EU:n jäsenyyttä, ja sille annettiin hakijamaastatus saman tien kesäkuun 2022 Eurooppa-neuvostossa. Moldova ja Georgia eivät halunneet jäädä tästä junasta ja jättivät jäsenhakemuksensa maaliskuussa 2022. Venäjän uhan alla Moldovalle annettiin hakijamaan asema yhtä aikaa Ukrainan kanssa, kun taas Georgialle annettiin vain lupaus tästä, kunhan maa täyttää listan vaadittuja uudistuksia. Uusia askelia odotetaan joulukuun 2023 Eurooppa-neuvostossa.
EU ei ole selkeästi ottanut kantaa, miten jäsenyyskysymys näiden kolmen maan kanssa ratkaistaan, jos ne eivät suoraan hallinnoi osaa alueistaan. Moldovaan kuuluvalla Transnistrian alueella on yhä venäläisiä sotilaita ja neuvostoajoilta periytyviä asevarastoja. Venäjän etupiirissä Abhaasia ja Etelä-Ossetia ovat selkeästi eriytyneet emämaa Georgiasta, eikä niiden tulevaisuudesta ole kenelläkään uskottavaa arviota. Venäjän ulkopoliittisena tavoitteena on ollut entisten neuvostotasavaltojen pitäminen omassa valtapiirissään, ja monet tulkitsivat Venäjän sotatoimien niin Georgiassa 2008 kuin Ukrainassakin 2014 alkaen olevan pyrkimys estää näitä maita lähentymästä NATO:a ja EU:a. Uhittelu on kuitenkin johtanut aivan toisenlaiseen lopputulemaan.
Retoriikka EU:ssa laajentumisagendan ympärillä on selkeästi muuttunut realistiseen ja geopolitiikkaa painottavaan suuntaan. Jos EU aiemmin käytti tiukkaa ehdollisuuspolitiikkaa jo hakijamaan asemasta päättäessään, on järjestys nyt muuttunut niin, että näiden kolmen Venäjän valtapiirissä rimpuilevan naapurimaan ehdokasmaastatus nähdään tärkeänä poliittisena viestinä niiden siirtymisestä vahvemmin EU:n piiriin. Tämä poliittinen viesti kuitenkin saattaa nostaa vääriä ja ylimitoitettuja toiveita uusissa hakijamaissa: ymmärrys siitä, että EU-jäsenyysneuvottelujen alku ei tarkoita nopeaa integraatiota on hyvin vähäinen kansalaisten piirissä.
Hakijamaiden kansalaisten väärinmitoitetut odotukset voivat vaikuttaa maiden sisäisten ristiriitojen kasvuun. Esimerkiksi Moldovassa noin kolmannes kansalaisista ei ole EU-jäsenyyden puolella, vaikka maata tällä hetkellä hallitseekin erittäin EU-myönteinen hallitus. Georgian kansalaiset ovat laajalti EU:n puolella, mutta hallitus ei vaikuta täysin motivoituneelta vaadittujen uudistusten toimeenpanoon, mikä vaikuttanee yhteiskuntarauhaan myös tulevaisuudessa. Ukrainalaiset keskittyvät sodan voittamiseen, mutta perusteettomat uskomukset nopeasta EU-jäsenyydestä sodan jälkeen voivat nostaa ääriainesten kannatusta, kun toiveet eivät toteudukaan.
Viime vuosikymmenenä laajentumisesta puhuttiin hyvin vähän. Pian Kroatian liityttyä 2013 huomio suuntautui prosessiin, joka lopulta johti Ison-Britannian eroamiseen Euroopan unionista vuonna 2020. Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker myös julisti viisivuotiskautensa alussa 2014, ettei uusia jäsenmaita otettaisi hänen kaudellaan sisään. Ennen Ukrainan sotaa EU oli kiinnostuneempi sisäpoliittisista haasteistaan, kuten pakolaiskriisistä.
Uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa, kun itäisen naapuruuspolitiikan maat haluavat lähentyä EU:ta uudella vauhdilla, on EU tilanteessa, että sen on pohdittava itäsuhteensa aivan uudelleen. Ukraina, Moldova ja Georgia aloittelevat pian jäsenyysneuvotteluja. Venäjään aiemmin tukeutuneessa Armeniassakin on vuoden 2020 Azerbaidžanin kanssa käydyn sodan jälkeen EU:n siviilikriisinhallintamissio EUMA, vaikka maa vielä kuuluukin Venäjän vetämään Kollektiiviseen turvallisuusjärjestöön. Azerbaidžanilla on hyvin kevyt yhteistyösopimus EU:n kanssa, mutta se on tässä uudessa tilanteessa erittäin tärkeä energiantuottajakumppani erityisesti muutamalle EU-jäsenmaalle. Tämän vuoksi EU:n on vaikea löytää tiukkaa linjaa Azerbaidžanin suhteen, vaikka armenialaisväestö on juuri paennut Azerbaidžanille kuuluvasta Vuoristo-Karabahista.
Puheessaan unionin tilasta syyskuussa 2022 nykyinen Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen muistutti, että Länsi-Balkan, Ukraina, Moldova ja Georgia ovat yhteistä perhettä, eikä EU ole täydellinen ilman näiden maiden jäsenyyttä. Euroopan neuvoston puheenjohtaja Charles Michel on vahvistanut viestiä pyrkimällä kehittämään laajentumisprosessista dynaamisempaa. Hän on jopa rohkeasti tarjonnut aikatauluja uudistuspolitiikan rohkaisemiseksi hakijamaissa. Michel sanoi puheessaan elokuussa 2023 Länsi-Balkanin maille, että ”molempien puolten on vuoteen 2030 mennessä oltava valmiita laajentumiseen”. Michelin lisäksi myös laajentumiskomissaari Olivér Várhelyin mukaan myös Ukraina voi olla EU:n jäsen ennen vuotta 2030, mutta todellista tahtoa tarvitaan: Ukrainan on täytettävä kriteerit ja EU:n sisäisten rakennemuutoksien pitäisi myös olla valmiit.
Vaikka Ranskan ja Saksan nykyinen johto tukee laajentumisagendaa ja on tehnyt selkeitä ehdotuksia, miten tässä tulisi edetä, ei komission puheenjohtaja von der Leyen puolestaan halua määritellä aikataulua sille, milloin Ukraina tai EU:n muut hakijamaat voisivat päästä jäseniksi. Suomessakin yhä vannotaan ehdollisuuspolitiikan nimeen, vaikka laajentuminen nähdäänkin “geopoliittisena välttämättömyytenä”. Kaikki jäsenmaat eivät suinkaan jaa tätä optimismia. Kun neuvottelut etenevät, myös kahdenkeskiset kysymykset nousevat esiin. Esimakua saatiin jo keväällä 2022, kun Puola älähti Ukrainan halvasta viljasta sisämarkkinoilla. Maatalouspolitiikka monen muun politiikka-alan rinnalla vaatii syviä uudistuksia valtavan maan kuten Ukraina liittyessä unioniin. Lisäksi nykyisistä nettosaajista tuleekin nettomaksajia. Ovatko aiemman laajentumisaallon maat, jotka ovat tottuneet vahvaan EU-tukeen, valmiita luopumaan asemastaan?
Laajentumiskysymyksissä nousee usein esiin kysymys EU:n uskottavuudesta. Pitävätkö EU-tasolla annetut lupaukset hakijamaille? Onko prosessi liian herkkä poliittiselle pelille, kuten naapurimaiden painostus Balkanin maiden kohdalla tai geopoliittinen tarve nopeuttaa prosessia Ukrainan ja Moldovan kysymyksissä ovat osoittaneet? Kun kahdenvälisiä ristiriitoja ei ole, osa jäsenmaista lienee valmis jopa joustamaan jäsenyyskriteerien tulkinnoissa, kun taas osa painottaa tiukkaa hakijoiden omille meriiteille pohjautuvaa linjaa. On myös selvää, että osalle jäsenmaista EU:n tuki globaalille etelälle on ainakin yhtä tärkeässä asemassa kuin suhteet Itä- ja Kaakkois-Eurooppaan. Joulukuun huippukokouksen päätöksiä on mahdoton arvata, mikä kuvaa hyvin EU-linjausten poliittisuutta. Kaikki askeleet eivät todellakaan perustu hyvin määriteltyjen kriteerien täyttämiseen, vaan poliittisella tahdolla on aina ollut suuri merkitys EU:n laajentumisessa, oli kyse sitten Ranskan jarruttamasta Ison-Britannian jäsenyydestä 60-luvulla tai nopeasta Kreikan ja Espanjan integroinnista niiden nuoren herkän demokratiakehityksen vahvistamiseksi 70-luvulla.
Jos hyväksytään ajatus, että laajentumisagenda on puhtaasti poliittinen, menetetään kuitenkin se tärkeä työkalu, joka EU:lla on 90-luvulta lähtien ollut hakijamaiden uudistusten vahvistajana ja demokratian, ihmisoikeuksien, oikeusvaltio- ja markkinatalouskehityksen suunnan näyttäjänä. Meriittejä ja ehdollisuuspolitiikkaa kannattavan linjan merkitys ja saavutukset on todistettu viimeisimmän laajentumisaallon mukana. Keski- ja Itä-Euroopan kehitys on tärkeä esimerkki siitä, miten asteittainen neuvotteluprosessi valmisti maat EU:n sisäiseen kilpailuun ja on mahdollistanut uusien jäsenmaiden tasapainoisen integraation ja kestävän kehityksen. Liian nopea integraatio voi aiheuttaa vakavia vaikeuksia vaikkapa uuden jäsenvaltion yritysten kilpailukyvylle. Myös korruptio tulee kitkeä mahdollisimman hyvin hallintorakenteista jo ennen jäsenyyttä.
On tärkeää, että jäsenyysvaatimukset ovat selkeitä myös hakijamaiden kansalaisille, ei vain neuvottelupöytien virkamiehille. Kansalaisten on vaadittava uudistuksia hallinnoiltaan, jos todellista tahtoa EU-jäsenyydelle on. Monet uudistuksista eivät kuitenkaan ole helppoja eivätkä välttämättä lyhyellä aikavälillä edes miellyttäviä suurelle yleisölle. EU-jäsenyyden hinta on siis ymmärrettävä myös äänestäjäkunnassa. Hitaasti etenevät prosessit ja ikäviksi koetut uudistukset voivat nostaa ääriaineksia tai populistisia EU-vastaisia ääniä myös vaaleissa. EU:n ei tietenkään tule puuttua hakijamaiden sisäpolitiikkaan, mutta epärealistiset lupaukset voivat väärällä tavalla pelata EU-vastaisten toimijoiden ja uudistusten vastustajien pussiin. Odotustenhallinta on siis sekä EU:n että EU-myönteisten poliittisten voimien yhteisessä intressissä.
Matka EU:hun on nähtävä tärkeänä osana jokaisen hakijamaan kansallista historiaa, ja matkan askeleet yhteiskunnallisesti tärkeinä yhteisinä hankkeina, ei vain virkamiesten ja poliitikkojen tehtävänä. Muuten vaikeudet EU-tiellä voivat nopeasti vaikuttaa yhteiskuntaa epätasapainottavina tekijöinä, mitä kukaan ei muutenkin konfliktiherkillä alueilla toivo. Liian usein vastuu heitetään puhtaasti EU:lle vaikeuksia kohdatessa, eikä omaa roolia tilanteessa haluta nähdä.
Voivatko vanhat jäsenmaat tähän sitten jotenkin vaikuttaa? Kokemusten jakaminen, ihmisten väliset yhteydet vanhojen ja hakijamaiden välillä niin koulu- ja yliopistovaihdoista kansalaisjärjestöyhteistyöhön ovat tärkeitä työkaluja tässä työssä. Hallintojen tukeminen neuvotteluissa ei ole puhtaasti ”EU-laajentumismyönteistä politiikkaa” vaan pragmaattinen lähestymistapa Euroopan lähialueiden vakauttamiseksi. Tämä on ollut selkeästi EU:n linja Balkanilla, mutta pitkittyneet prosessit ovat vieneet ”EU-porkkanalta” uskottavuuden. On tärkeää, ettei saman anneta tapahtua itäisessä naapurustossa, jos EU-laajentuminen halutaan pitää uskottavana. Muussa tapauksessa olisi tärkeä sopia monen nopeuden EU:sta ja jopa sisäisesti eriytyvästä integraatiosta nopeasti, eikä lupailla yhtä ja lopulta tarjota toista neuvotteluprosessien pitkittyessä.
EU:n identiteetti on aina perustunut laajentumiselle. Pienestä kuuden perustajajäsenen Euroopan hiili- ja teräsyhteisöstä (1951) se on laajentunut 27 jäsenvaltion ja 436 miljoonan asukkaan unioniksi, jolla on yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, yli 180 miljardin vuotuinen budjetti ja lähes kattavasti avoimet sisärajat. Integraatioprosessi on yhteinen taival, jossa liian helposti saavutettu jäsenyys voi aiheuttaa epätasa-arvoa maiden välillä. Jokaisen jäsenen on kyettävät tukemaan EU:n sisäistä kasvua ja integraation syventymistä. Mitä tahansa joulukuun huippukokous päättääkin, tulevina vuosina mitataan EU:n kestävyyttä ja uskottavuutta aivan uudessa geopoliittisessa ilmapiirissä.
Kirjoittaja Tanja Tamminen on SaferGloben hallituksen puheenjohtaja (2023). Hän on dosentti Turun yliopistolla erityisalanaan Euroopan turvallisuuskysymykset. Hänen väitöskirjansa Pariisin Sciences Po’ssa (2009) käsitteli EU-politiikkaa Balkanilla, ja hän on työskennellyt muun muassa siviilikriisinhallintatehtävissä Kosovossa ja Ukrainassa. Tamminen vetää tällä hetkellä EU-rahoitteista dialogiprojektia Etelä-Kaukasuksella.
Yhteystiedot: https://diacoord.com/tanja-tamminen/
