SaferGloben julkaisemassa kirjoitussarjassa EU:n ja turvallisuuden asiantuntijat esittävät toisilleen viisi unioniin ja turvallisuuteen liittyvää kysymystä ja vastaavat niihin.
1. Mitkä ovat mielestäsi kolme kaikkein keskeisintä turvallisuuteen liittyvää uhkakuvaa EU:lle? Onko EU tunnistanut nämä uhkakuvat ja ottanut ne politiikassaan riittävällä tavalla huomioon?
Yksi keskeinen ja selkeästi tunnistettu uhkatyyppi ovat kyberuhat, järjestäytynyt rikollisuus ja hybridiuhat kokonaisuutena. Ne voivat heikentää EU:n jäsenvaltioiden toimintakykyä ja kansalaisten luottamusta niihin. Tietoverkkojen lisäksi uhkat voivat kohdistua kriittiseen infrastruktuuriin yleisemmin, esimerkiksi energiaverkkoihin. Tällaisia uhkia on hankala torjua, sillä on vaikea tietää, millaisia tahoja niiden taustalla on.
Toinen keskeinen uhka on kansainvälisen ympäristön kasvava epävakaus ja nopeat muutokset sekä säätelyn ja monenkeskisten järjestöjen merkityksen väheneminen. Tämä tuntuu myös asevarustelussa ja kansainvälisessä kaupassa.
Kolmanneksi näen uhkana Euroopan taloudellisen ja poliittisen merkityksen heikentymisen globaalisti. Kyse on yhtäältä Euroopan kyvystä säilyttää oma järjestelmänsä, ja toisaalta sen kyvystä vaikuttaa muihin.
Yleisesti ongelmana on se, että kaikilla EU:n jäsenmailla ei ole samaa käsitystä uhkakuvista. On tärkeää tunnistaa kaikkia koskevat uhat, mutta samalla osata vastata myös jäsenvaltioiden itse tärkeinä pitämiin uhkakuviin. Ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden läheinen yhteys korostuu.
2. Millä tavoin haluaisit nähdä EU:n ja Naton suhteen kehittyvän tulevaisuudessa? Millä tavalla uskot Suomen ja Ruotsin rakentavan suhteensa Natoon 10 vuoden perspektiivillä?
Naton ja EU:n suhteet alkoivat kehittyä vasta 2000-luvun alussa, kun ne alkoivat toimia yhä enemmän samanlaisten asioiden parissa: ensin kriisinhallinnan, nyt puolustuksen. Niiden kesken on nyt yhä enemmän käytännön yhteistyötä. Esimerkiksi sotilaiden ja kaluston liikkuvuus yli rajojen on Natolle tärkeä tavoite, jota se ei voi saavuttaa ilman EU:ta.
EU:n ja Naton tehdessä nyt paljon samaa ja EU:n puolustusulottuvuuden vahvasti kehittyessä puhutaan myös siitä, voitaisiinko Naton rakenteet joskus tulevaisuudessa sulauttaa osaksi EU:ta. Sen jälkeen EU:lla olisi erillinen puolustusta koskeva sopimus Yhdysvaltain kanssa.
Jos Nato ja EU sulautuisivat, Suomesta ja Ruotsista tulisi luonnollisesti tämän uuden kokonaisuuden osa. Maidemme Nato-jäsenyyden ulkopoliittinen merkitys painaa nyt enemmän kuin puolustuspoliittinen, sillä niillä on jo Natossa varsin vahva asema erityisinä kumppaneina. Vastauksena Baltian maiden ja Puolan huoliin Venäjän toimista Itämeren alueesta on tullut Naton toiminnassa entistä tärkeämpi, ja niin myös Suomen ja Ruotsin merkitys Natolle on kasvanut. Ruotsin ja Suomen on tärkeää olla perillä Naton toiminnasta sekä käyttää osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksiaan.
3. Millaisia uhkakuvia ilmastonmuutos tuo tullessaan ja millä toimilla ja politiikalla EU:n tulisi vastata niihin?
Ilmastonmuutoksen mukanaan tuomiin uhkakuviin kuuluu melko hitaasti tapahtuvia, pysyviä muutoksia elinoloissa ja elinmahdollisuuksissa sekä äkillisiä katastrofeja, jotka liittyvät esimerkiksi äärimmäisiin sääilmiöihin. Kuivuus, merenpinnan nouseminen ja maatalouden olosuhteiden muuttuminen saavat ihmiset hakeutumaan suotuisemmille alueille. Laajamittainen muutto aiheuttaa ristiriitoja ja sopeutumispaineita yhteiskunnissa. Samalla erilaiset häiriöt ja katastrofitilanteet yleistyvät, ja tarvitaan valmiutta ja varoja nopeaan evakuointi- ja avustustoimintaan.
EU:lta tämä edellyttää sekä muutoksiin varautumista että pyrkimyksiä hidastaa muutosta. Isot energia- ja liikennepolitiikan muutokset vaikuttavat edelleen teollisuuteen ja elinkeinoelämään ja haastavat yhteiskuntaa monin tavoin. Haasteena on saada eri politiikanlohkot toimimaan yhdessä ja ymmärtää koulutuksen, kulutustottumusten ja elintapojen merkitys.
EU voi tässä asiassa toimia myös esimerkkinä muille: ilmastopolitiikka voi olla keskeinen tekijä ja mahdollisuus EU:n suhteissa muihin alueisiin.
4. Yhdysvaltojen vastuuttomat puheet ja sen transatlanttisen kumppanuussuhteen laiminlyönti ovat nostattaneet huolta. Onko keskustelu EU:n strategisesta autonomiasta ymmärrettävä ainoastaan tässä kontekstissa?
Strategisella autonomialla tarkoitetaan kykyä toimia tarvittaessa itse omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Jos EU:n pitäisi kyetä huolehtimaan turvallisuudestaan ja puolustuksestaan yksin, autonomia tulisi kalliiksi. Strategiseen autonomiaan kuuluu kuitenkin myös yhteistyö. EU tekee itse omaa politiikkaansa tavoitteisiinsa päästäkseen, ja tässä autonomia on keino, ei tavoite sinänsä. Autonomisena EU määrittää itse myös erilaisen yhteistyön tarpeet ja muodot.
Keskeisiä syitä autonomiakeskustelun voimistumiseen ovat olleet epävarmuus siitä, miten Yhdysvallat suhtautuu Natoon ja Euroopan puolustukseen, ja presidentti Trumpin tapa korostaa sitä, että eurooppalaisten pitäisi kantaa suurempi vastuu oman turvallisuutensa kuluista. Toisaalta myös EU:n sisäinen kehitys, Brexit, Venäjän asennoituminen EU:hun ja Kiinan kasvava vaikutusvalta lisäävät autonomian tarvetta.
Strategisesti autonominen EU olisi erilainen kuin EU nyt. Sen toimintakyvystä puuttuu paljon niin sotilaallista suoritus- ja päätöksentekokykyä kuin tiedustelutiedon keruu- ja käsittelykykyä. Iso käynnissä oleva muutos on puolustuksen tulo vähitellen EU:n toimintaan niin, että myös EU:n komissio ja parlamentti osallistuvat siihen, ja sitä voidaan jossain määrin rahoittaa yhteisestä budjetista. Tämä voi mahdollistaa suuremman autonomian.
5. Näetkö Kiinan nousun globaaliksi toimijaksi turvallisuusuhkana EU-maille? Millä tavalla Kiinan harjoittamaan politiikkaan tulisi mielestäsi vastata EU-tasolla?
Kiinan nousu on osin huomaamaton uhka: Kiinalla on paljon taloudellista vaikutusvaltaa, ja sen takia siihen suhtaudutaan usein varovasti. Eurooppalaiset toimijat varovat ärsyttämästä Kiinaa poliittisesti ja saattavat näin jättää puuttumatta esimerkiksi ihmisoikeusongelmiin. Kiina ei vaikuta ainoastaan yksittäisiin valtioihin, vaan myös kansainvälisillä areenoilla ja järjestöissä. EU:n yhteisen Kiinan-politiikan luominen ei ole helppoa. On ollut nähtävissä, kuinka esimerkiksi Kiinan investoinnit Kreikkaan ovat muuttaneet Kreikan kantoja. EU-maat saattavat myös kilpailla keskenään Kiinan investoinneista.
Yhteinen strateginen ajattelu olisi tärkeää. Komissio on korostanut yhteisten etujen etsimistä Kiinan kanssa kansainvälisissä kysymyksissä, toisaalta se on korostanut vastavuoroisuutta taloussuhteissa. Tietoturva-asiat sekä kriittisen infrastruktuurin omistuksen siirtyminen Kiinalle ovat ongelmia, joihin tarvittaisiin yhteisiä ratkaisuja.
Hanna Ojanen on Helsingin yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti, jonka erityisalaa on eurooppalainen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Hän kirjoittaa parhaillaan kirjaa kansainvälisistä järjestöistä.
Ulkoministeriö on myöntänyt hankkeelle valtionavustusta kansalaisjärjestöjen Eurooppa-tiedottamiseen vuodelle 2019. Julkaisuissa esitetyt näkemykset eivät välttämättä edusta ulkoministeriön tai SaferGlobe–ajatushautomon näkemyksiä.
Katso myös:
