Yhdysvaltojen ja Venäjän ydinasevalvontaa koskevilla neuvotteluilla on ollut pitkään merkittävä rooli suurvaltasuhteissa. Neuvotteluja on saatettu pitää eräänlaisena ilmapuntarina, jonka liikahdukset ovat antaneet vihjeitä kansainvälisen politiikan ilmapiirin laajemmista muutoksista. Kylmän sodan kireimpinä kausina ydinaseita koskevat neuvottelut tarjosivat toisinaan ainoan varaventtiilin suurvaltojen muutoin jännittyneille suhteille.
Viime vuosien aikana puntarin paine on ollut jälleen ollut lyhyen aurinkoisemmalta vaikuttaneen kauden jälkeen laskussa, kuin ennakoiden tulevaa myrskyä. Suurvaltojen näkemykset ovat loitonneet toisistaan tasaisesti vuonna 2010 solmitun uuden strategisia ydinaseita vähentävän START-sopimuksen jälkeen. Keväällä 2014 syventynyt Ukrainan kriisi on vaikeuttanut tilannetta entisestään.
Vuoden 2010 START-sopimusta voidaan pitää merkittävimpänä laillisesti sitovana ydinasevalvontasopimuksena sitten 1990-luvun alun. Ydinkärkien ja laukaisualustojen vähennyksien lisäksi osapuolet sopivat yksityiskohtaisista valvontajärjestelyistä, jotka toimiessaan lisäävät vastavuoroista luottamusta ja avoimuutta. Mannertenvälisen strategisen hyökkäyskapasiteetin vähennyksiin keskittynyt Yhdysvaltojen ja Venäjän välinen asevalvontapolitiikan perinne on kuitenkin oman aikansa tuotos, jota aseteknologian kehitys ja maailmanpolitiikan painopisteiden muutokset jatkuvasti haastavat.
Maailmanpolitiikan jännitteet heijastuvat haasteina myös ydinasevalvonnan saralla. Yksi haasteista koskee teknisesti monimutkaisina ja haavoittuvaisina pidettyjä ohjuspuolustusjärjestelmiä, joita rajoittavasta sopimuksesta Yhdysvallat vetäytyi George W. Bushin kaudella vuonna 2002. Yhdysvallat ja Nato ovat sittemmin ryhtyneet toteuttamaan suunnitelmaansa Eurooppaan sekä merelle että maalle vaiheittain sijoitettavasta ohjuspuolustusjärjestelmästä, jota perustellaan Iranin kaltaisten ydinasekynnysvaltioiden ohjusuhalla. Venäjä on kritisoinut hanketta, jonka se näkee järkyttävän suurvaltojen välistä ydinasetasapainoa. Yhdysvaltojen Venäjälle esittämät yhteistyötarjoukset ohjuspuolustuspolitiikan puitteissa eivät ole Venäjän skeptistä suhtautumista muuttaneet.
Venäjällä on seurattu huolestuneena myös Yhdysvaltojen suunnitelmia nopean maapallon kattavan tavanomaisen ohjusiskukyvyn hankkimisesta (Conventional Prompt Global Strike). Suunnitelmat huippunopean yliäänimoottoriteknologian hyödyntämisestä ovat herättäneet huolta muiden ydinasevaltojen ennakkovaroitusjärjestelmien kyvystä erottaa tavanomaisia räjähteitä käyttävät yliääniohjukset ydinkärjillä varustetuista ohjustyypeistä. Entistä nopeamman ja tarkemman ohjusiskukyvyn luonteesta sekä sen mahdollisista seurauksista käydään edelleen debattia myös Yhdysvaltojen sisällä niin asiantuntijoiden kuin hallinnonkin piirissä.
Venäjä on omalta osaltaan osoittanut halunsa sitoa tavanomaisia ohjuksia koskevat kysymykset ydinaseita koskeviin neuvotteluihin. Edellä kuvatut uuden ohjusteknologian tuottamat tulkintaongelmat eivät ole tuulesta temmattuja, joskin Venäjän reaktion taustalla vaikuttanee yhtä lailla huoli Yhdysvaltojen ja Naton etumatkasta tavanomaisen aseistuksen saralla. Presidentti Obaman kesällä 2013 Berliinissä esittämä ehdotus sekä taktisten että mannertenvälisten ohjusten lisävähennyksistä ei näin ollen ole riittänyt heilauttamaan ydinasevalvonnan ilmapuntarin viisareita. Taloushaasteiden keskelläkin suurvallat suunnittelevat yhteensä satoja miljardeja vaativia ydinaseiden modernisaatio-ohjelmiaan. Yksistään Yhdysvaltojen noin 500 taktisen B61-lämpöydinräjähteen modernisaatio-ohjelman hintalapun on arvioitu liikkuvan 10 miljardin dollarin tietämissä. Kyse on valtavasta rahasummasta, jonka jälkeen kyseisten ydinaseiden hintaa voidaan verrata painonsa puolesta kultaan.
Yhdysvaltojen taktisia ydinaseita on sijoitettu myös Eurooppaan viiden Naton jäsenmaan hallintaan. Vaikka näiden kylmän sodan ajalta periytyvien taktisten ydinaseiden sotilaallisesta merkityksestä onkin käyty Naton sisällä viime vuosina kriittistä keskustelua, ei niiden yksipuolinen riisunta Naton toimesta ole kovin todennäköistä. Kyseisten asejärjestelmien poliittisen painoarvon lisäksi useita Naton jäsenmaita hiertää Venäjän Neuvostoliitolta perimä mittava taktisten ydinaseiden arsenaali.
Venäjällä arvioidaankin olevan jopa tuhansia taktisia ydinaseita. Sen loppuvuodesta 2013 esittämiä varoituksia lyhyen kantaman ohjusten sijoittamisesta Kaliningradiin mahdollisena vastauksena Yhdysvaltojen ja Naton ohjuspuolustushankkeen etenemiselle voidaan pitää erityisen huolestuttavana Itämeren alueen turvallisuuden kannalta. Aikaisemmin Venäjä on kertonut sijoittaneensa lyhyen kantaman ohjuksiaan läntisen sotilaspiirinsä alueelle Lugaan, joka sijaitsee Pietarin eteläpuolella lähelle Viron rajaa. Kyseisiin ohjuksiin voidaan sijoittaa sekä tavanomaisia että ydinkärkiä.
Viimeisin takaisku suurvaltojen asevalvontapolitiikalle saatiin aivan hiljattain, kesällä 2014, kun Yhdysvallat vahvisti pitkään huhujen tasolla liikkuneet syytöksensä Venäjän maasta laukaistavilla risteilyohjuskokeilla aiheuttamasta rikkomuksesta keskimatkan ydinasevoimasopimusta kohtaan. Kiista on merkittävä, ei vähiten vuoden 1987 solmitun INF-sopimuksen vakauttavasta vaikutuksesta ja sen poliittisesta symboliarvosta johtuen. Jälkikäteen on arvioitu, että tuolloin Reaganin ja Gorbatshovin suhteiden nopean lämpenemisen myötä solmittu sopimus näytteli merkittävää osaa 1980-luvun alkupuolta leimanneen Eurooppaa koskevan sotilaallisen jännitteen lientymisessä sekä lopulta koko kylmän sodan vastakkainasettelun lientymisessä.
Nyt, Yhdysvaltojen parhaillaan harkitessa omia poliittisen tason vastatoimiaan (on syytä epäillä, että Yhdysvallat ryhtyisi vastatoimena kehittämään keskikantaman ydinohjuskapasiteettiaan uudelleen), ovat suurvaltasuhteet vaarassa liukua takaisin aikaan, joka muistettiin lähinnä asevarustelukierteestä sekä tätä ruokkineesta vastavuoroisen epäluulon ilmapiiristä. Ensi vuonna pidettävän ydinsulkusopimuksen tarkistuskonferenssin kannalta uutiset keskeisten asevalvontasopimusten rikkomuksista sekä näitä koskevista kiistoista ovat erityisen huolestuttavia. Kattavan ydinaseriisunnan edistämisen sekä ydinaseiden alueellisen leviämisen estämiseksi suurvaltojen ydinaseiden määrää ja vaikutusalaa vähentävien toimien sekä näitä sääntelevien sopimusjärjestelmien uskottavuus ovat luonnollisesti keskeisessä asemassa.
Ydinaseiden merkitys niin kansainvälisessä politiikassa kuin Suomen lähialueellakin on näin ollen pitkän tauon jälkeen valitettavasti kasvussa. Samalla ydinaseasevalvonnan taustalla vaikuttavat poliittiset kertoimet nousevat. Suomen tulisi sekä kahden- että monenkeskisessä ulkopolitiikassaan jatkossakin pyrkiä muistuttamaan esimerkiksi taktisten ydinaseiden riisunnan merkityksestä alueellisen turvallisuuden sekä osapuolten välisen luottamuksen parantamiseksi. Myös ydinasevaltojen asevalvontaneuvotteluiden mahdollinen puitteistaminen, tukeminen ja edistäminen on tapa, jolla Suomen on mahdollista edistää omia aseidenriisuntapoliittisia tavoitteitaan.
On kuitenkin hyvä muistaa, etteivät Venäjän ja Yhdysvaltojen kannat ydinasevalvontaan ole täysin vastakkaiset. Valtiot jakavat esimerkiksi tavoitteet ydinaseiden vertikaalisen leviämisen estämisestä sekä ydinterrorismin torjunnasta. Se, riittävätkö nämä yhteistyön siemenet tasaamaan ilmanpainetta Ukrainan kriisin ja varusteluohjelmien ohella, on tällä hetkellä epävarmaa. Neuvotteluyhteys vaikuttaa kahden ydinasevallan välillä sentään säilyvän – saanemme siis tulkita ilmapuntarin heilahduksia jatkossakin.
Artikkelin lyhyempi versio on julkaistu alunperin Turun Sanomissa (29.8.2014)
Tapio Juntunen on tohtoriopiskelija Tampereen yliopiston Johtam
iskorkeakoulussa sekä toimii tutkijana Suomen akatemian hankkeessa Reimagining Futures in the European North at the End of the Cold War. Hänen väitöskirjatyönsä käsittelee Suomen aseidenriisuntapolitiikan ja ulkopolitiikan muutosta kylmän sodan loppupuolella. Juntusen tutkimusintresseihin kuuluvat myös turvallisuustutkimus sekä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimus.